The Physicists: Observation

Inverse

Maailman ehkä ainoaksi tiedemetallibändiksi itsensä määrittelevä The Physicists tekee jo saatekirjellään sen, missä monet eivät onnistu tekstin ja musiikin yhdistelmälläkään: erottuu joukosta. Määritelmänsä on toki hölmö, joutuuhan muutaman pikkukiekon julkaissut nelikko todistamaan olevansa muutakin kuin hassuttelua. On erottautumisella myös vaaransa: se luo odotuksia.

Musiikillisesti yhtyeen tiederunko lepää jossain kliinisesti soivan, konehenkisen industrialin ja kujeilevien pop-melodioiden seassa. Kitarat ovat säröllä, basso pumppaava ja elektroniikkaa on enemmän kuin metalliyhtyeillä yleensä uskallusta kurkottaa oman laatikkonsa ulkopuolelle. Ei leikkisyys raskaassa musiikissa sentään mikään uusi keksintö ole. Henkisesti The Physicists on sukua esim. Faith No Morelle. Härmän pikkuserkulla on vain raskaampi askellus ja paljon enemmän nappuloita paneelissaan. Ja se painaa niitä kaikkia, samanaikaisesti.

Siinä on The Physicistsin vahvuus: se kokeilee, kurittaa ja pyörittää kuulijaa milloin milläkin yllätyksellä. On konerockia ja industrialia, melankoliaa ja taide-elektroa, sätkivän metallista ilmaisua ja riffeistä kasattuja valleja, heleitä kertosäkeitä ja taustanauhoja, kovaa muovia ja kylmää metallia ja majesteetillisuutta. Sovituksiin on käytetty mielikuvitusta, kikkailua riittää eikä irrottelussa tunnu jäävän kakki hätäisen käteen.

Jokin kokonaisuudessa silti jättää kylmäksi. Se voi olla viileähkö äänimaailma tai biisien kyvyttömyys tarjota oikein muuta kuin satunnaisia koukkuja ja jatkuvan tulvan virikkeitä. Monipuolinen ja helppoja ratkaisuja kaihtava kymmenbiisinen tarjoaa kyllä paljon purtavaa, olematta väkinäinen tai puiseva. Observation pitää myös monia rajoja pilkkanaan, mutta jo lähtökohtaisesti keinotekoisen ylittäminen ei aina tunnu erityisen uraauurtavalta.

The Physicistsin lyriikat liikkuvat tiedemaailman liepeillä. Oppenheimerit, Einsteinit ja muut fysiikan ja koneiden maailmaan sijoitettavat osansa, jäävät kuitenkin enimmäkseen osaksi kulissia. The Physicistsin painottama tiedenäkökulma on esimerkiksi suhteessa Kuha.:n absurdeihin kehitelmiin varsin köykäinen, ja jää vain ympäristöksi, jossa tarinat liikkuvat. Ainakin tässä mielessä The Physicists on varsin perinteinen tekijä. Saatteen ja muun ulkomusiikillisen asettamiin odotuksiin nähden käsillä onkin pienoinen pettymys: joka puolella vimmatusti häärivä yhtye ei lopulta tunnu erityisen erityiseltä.