Kerkko Koskinen: Trains & Letters

Ricky-Tick

Niin sanottu sävelletty musiikki on absoluuttiselle homekorvalle kinkkinen paikka. Kun terssit, kvintit ja arpeggiot ovat täyttä hepreaa (vai italiaa?), kuunnellessa etsii samanlaisia kiintopisteitä ja koukkuja kuin populaarimusiikin puoleltakin. Mutta kun ne ovat erilaisia. Miten niihin pitäisi suhtautua? Pidin Kerkko Koskisen edellisestä, omaa käsialaa olevasta täyspitkästä Agatha-albumista (2007). Onko minulla siltikään kompetenssia arvioida uutta levyä, vaikka ”tajusin” edellisestä jotain?

Sen saa kukin itse päättää. Joka tapauksessa Koskisen uutukainen on tässä ruodittavana, halusitte sitä tai ette. Siinä missä Agatha velloi ja viuhtoi agenttielokuvan soundtrack-tunnelmissa, nyt matkustetaan junalla. Mutta määränpäänä on matka itsessään, ei sen päätepysäkki. Suomi-jazzin kermaa vilisevä 14-henkinen big band sovittelee lähtemisen, saapumisen, jälleennäkemisen, hyvästien ja tietenkin itse matkustamisen tunnelmia jäätävällä ammattitaidollaan parhaansa mukaan.

Mutta se jokin, mikä Agathassa viehätti, ei ole nyt ihan paikoillaan. Albumikokonaisuus on kompakti paketti, mutta yksittäiset raidat ripustautuvat turhan usein erillisiin koukkuihin kuin pelastusrenkaisiin ja sävellyksissä on osia, joista ei löydä kerta kaikkiaan mitään tarttumapintaa. Toisin sanoen, kappaleiden taso horjuu kappaleiden sisällä; ongelma, johon harvemmin törmää säkeistö-kertosäe-säkeistö-kertosäe-kaavalla junnaavassa popmusiikissa.

Tämä ei toki ole mikään toistuva puute, sillä paikoin homma toimii kuin se junan vessa, johon Eero Ahon lukemassa The Answer –runossa kirjoittaja lupaa käydä ruiskaisemassa ”puolentoista kilometrin kuset”. Tätä, ja samaan tapaan luettua The Letteriä lukuun ottamatta kyse on puhtaasti instrumentaalilevystä. Tarkemman kuuntelun jälkeen merkittävin ero Agathaan on se, että edeltäjä toimii elokuva-assosiaatioista huolimatta myös omillaan. Trains & Letters tuntuu sen sijaan olevan pelkkä mykkäelokuvan ääniraita.

Mutta komeita hetkiä löytyy. Modern Single Manin vibrafonit askeltavat samaa tahtia nykypäivän vapaan linnun höyhenenkevyen tanssahtelun kanssa. Day Trainin rymistelevä rytmi muistuttaa enemmän höyryveturiaikaa kuin myöhästelevää pendoliinonrämää ja Calling Mrs. Aagaardin hienouden viimeistelee kenttää hakevan kännykän sähkölaitteissa aiheuttama häiriöääni. Puhutut The Letter ja The Answer kääntävät albumin sopivan erilaiselle raiteelle, mutta silti tuntuu kuin tämä juna olisi valkokangasteoksen välikappale eikä omillaan puksuttavaa säveltaidetta.