Fruit Bats: Tripper

Sub Pop

Fruit Batsin edellinen levy, The Ruminant Band (2009), kuulosti melkein bändilevyltä, mutta uusimmallaan tämä Eric D. Johnsonin (tiukasti) johtama moderni folk-yhtye on nimenomaan Eric D. Johnsonin (tiukasti) johtama moderni folk-yhtye. Yhtyeen viides pitkäsoitto edustaa Fruit Batsin sisäänpäinkääntyneempää puolta, mikä tuskin yhtyeen ystäviä haittaa. Rauhalliset, käsityöläismentaliteetilla työstetyt kappaleet muodostavat utuisan ja autereisen kokonaisuuden, jota kuuntelee mielekseen vaikkei levy tajuntaa laajennakaan vaikka astuukin Fruit Batsin kartalla puolittain uusille alueille.

Tripper on muodoltaan melko perinteinen folk-albumi, pienillä mausteilla. Levyn lähes yksinomaan kasannut Johnson on käyttänyt syntetisaattoreita luoden kalsoja äänimattoja sinne, missä olisi voinut olla orgaanista soitantoa ja sammaleista soundia. Myös löydetyt äänet, polkuharmoni sekä erilaiset elektroniset piipitykset ja pulputukset värittävät kivijalkana olevaa akustista sointia.

Parhaimmillaan Johnson osaa luoda hunajaa, jossa on sekä makeutta että sopivasti pistävää kirpeyttä. So Long on täydellinen sunnuntaiaamun kappale, jonka tunnelmassa on kuitenkin sen kokoinen ripaus häiritsevää melankoliaa, ettei aivan jokainen starttaisi pyhäpäiväänsä tällä numerolla. Laulupuoli ei liene sekään joka iikan heiniä. Levyn parhaimmistoon kuuluva kuusiminuttinen The Banishment Song esittelee Johnsonin varsin hienoa, korkealle kurottavaa Jack White meets Daniel Smith -vokalisointia kenties edustavimmin.

Iloluontoisemmilla kappaleilla, Tangie and Rayllä ja You´re Too Weirdillä, kuullaan studiossa pyörähtäneen taustabändin soitantaa. Melkein ilkamoiva Dolly, levyn hilpein kappale, tuntuu melkein eksyneen väärään seuraan. Kovin riehakkaaksi Fruit Bats ei useinkaan ryhdy, ja suurin osa ajasta kulutetaan yleensä enemmän kuin vähemmän rauhallisissa merkeissä.

Johnsonin Fruit Bats ei viidennellään vie kuulijaa sen korkeampiin sfääreihin, mutta tarjoaa kuitenkin jonkun kymmenen minuutin irtioton ähkyistä ja hälyistä. En kuitenkaan väittäisi Tripperiä taustakuunteluun sopivaksi ihankivaksi peruslevyksi, koska reseptissä on jotain, jonka alkuperästä tai tarkoituksesta ei aivan osaa sanoa täydellä varmuudella mitään. Pieni häiritsevyys kauneudessa on toki tässäkin tapauksessa vain hyvästä.