Capitol

Kaikkihan tämän jo tietävät, mutta kerrataan nyt kuitenkin. OK Computerin jälkeen Radioheadin takki oli totaalisen tyhjä. Plakkarissa oli yksi aikamme parhaista poplevyistä ja titteli maailman parhaana yhtyeenä. Ja tästä alkoi operaatio Warp. Kid A -levyllä Radiohead otti aimo harppauksen oudompaan ja vieraantuneeseen elektroniseen ilmaisuun. Tämän jälkeen radiopäiden matka onkin kulkenut hitain askelin takaisin kohti kotia. Amnesiac oli edeltäjäänsä huomattavasti helpommin lähestyttävä äänite, ja nyt yhtye on palannut takaisin kotikonnuille. Kotiin ei ole kuitenkaan tultu taskut tyhjinä.

Äänitysten alettua yhtyeen kitaristi Ed O’Brien vihjaili, että tulossa on kolmen minuutin popkappaleita. Lupaus pitää jotakuinkin kutinsa – ainakin kappaleiden kestot on pidetty kurissa. Avauskappale 2+2=5 rokkaa todella räväkästi ja ralli voisi olla poimittu vaikka yhtyeen debyyttilevyltä Pablo Honey. Onko Radiohead todellakin tehnyt levyllisen kitararokkia? No eipä tietenkään. Sit down. Stand up paljastaa levyn todelliset kortit: kitaroita ja elektronista biittiä sulassa sovussa.

Hail to the Thief on tasainen kokonaisuus, josta on yllättävän vaikea nostaa esille tiettyjä kappaleita. Yritetään nyt kuitenkin. Sail to the Moon on upea ja raskassoutuinen hituri, jonka äärellä voi vain hiljentyä. Where I end and you begin rokkaa tasaisen hypnoottisesti, tuoden mieleen vahvasti Primal Screamin. Kappaleen päättävä hokema I will eat you all alive nostattaa karvat pystyyn jokaisella kuuntelukerralla. Levyn päättävä kaksikko Scatterbrain ja A Wolf at the Door ovat silkkaa popneroutta. Ensin mainittu on Radioheadia klassisimmillaan: mielenkiintoinen soinnutus kuorrutettuna upealla melodialla. A Wolf at the Door on yksi Radioheadin parhaista kappaleista. Kappale naittaa käsittämättömän hienosti alakuloa ja positiivisuutta. Lyriikat soljuvat eteenpäin kuin rasvattu hirvi. Lienee livenä vielä parempi.

Selkeästi elektronista soundimaailmaa edustavat kappaleet Backdrifts, The Gloaming ja Myxomatosis. The Gloaming on tästä kolmikosta mielenkiintoisin tekele. Myxomatosis on oikeastaan varsin joutava ralli ja levyn ainut heikko lenkki.

Kaiken kaikkiaan Hail to the Thief on vahva kokonaisuus. Melko tavallakin erilaiset kappaleet nivoutuvat jouhevasti yhteen ja jännitys säilyy loppuun saakka. Vaikka levy on melankolista ja paikoitellen jopa ahdistavaa kuunneltavaa, henkii se lämpöä ja positiivisuutta. Eittämättä uskomattomalta kuulostava yhtälö. Jotakuinkin 2+2=5.