System Of A Down: System Of A Down (5 CD)

American

Armenialaisia juuriaan vaaliva, mutta hengeltään pesunkestävästi kalifornialainen System Of A Down jatkoi melko tarkkaan siitä, mihin Faith No More ja Rage Against The Machine 90-luvulla jäivät. Musiikkia, jossa metalliset elementit sulautuvat luontevasti rytmillisiin ja monipolvisiin osiin oli tehty jo paljon ennen SOADia, mutta tämän myötä se nousi lopullisesti osaksi valtavirtaa. Jos historian janaa haluaa venyttää vieläkin pidemmälle, tulee esiin nostaa mm. Aerosmith/Run DMC ja Anthrax/Public Enemy-kollaboraatiot, jotka loivat hedelmällisen jalustan sille hybridille, jonka System Of A Down myöhemmin loi. Ja vaikka SOADia ei edustamansa musiikkityylin kanta-isiin voidakaan lukea, kuuluu se ehdottomasti tietä raivanneiden pioneerien harvalukuiseen joukkoon.

System Of A Down-nimeä (1998) kantanut debyytti oli tämän tarinan alkusoitto. Vaikka levy ei suoranaisesti vihjannutkaan tulevien vuosien suursuosiosta, osoitti se kiistatta sen, että bändi oli heti löytänyt oman väylänsä ”vaihtoehtoisen” metallin suossa. Julkaisuaikanaan levy ei sen suurempaa mediahuomiota herättänyt ja nykypäivän vinkkelistä tämä oli ainoastaan hyvä asia. System Of A Down sai rauhassa hioa jo melko valmista visiotaan, ilman että sille asetettiin juurikaan ulkoisia menestyspaineita. Vuosituhannen vaihteen nu-metal-aallon puskiessa maineeseen lukuisia bändejä (Korn, Deftones, Limp Bizkit ym.), sai myös SOAD ansaitun saumansa. Kypsyttelyn tulos, Toxicity (2001), on yksi modernin rockin (ei siis pelkästään metallin) kulmakivistä, joka varsinkin Yhdysvalloissa nosti bändin välittömästi miljoonaluokkaan. Toxicityn kiehtovuus ja voima löytyy sen monipuolisuudesta, jossa osansa saivat niin Chop Sueyn tyyppinen ankara mättö kuin Aerialsin eeppinen koskettavuus. Ennen muuta kyse oli kuitenkin siitä, että SOAD teki kakkoslevyllään kaiken aiempaa paremmin – biisit olivat parempia, tuotanto oli tiukempaa, soittopuoli ei jättänyt arvailuille sijaa ja monipuolisuus varmisti sen että bändistä kiinnostuivat myös kaltaiseni ei-metallifanit. Tie oli tämän myötä joka suuntaan avoin.

Steal This Album! (2002) on useasti leimattu pelkäksi välityöksi, jonka perimmäinen tarkoitus oli pitää SOADin nimi fanien muistissa, mutta nykyperspektiivistä katsottuna kyse on kyllä ihan ”täysipainoisesta” pitkäsoitosta. Levyä, joka koostuu sekalaisista vuosien varrella taltioiduista kappaleista, on toki helppo kritisoida ja on aivan totta että siitä puuttuu se kuuluisa punainen lanka, mutta se ei tippaakaan vie pois Steal This Albumin tehokkuudesta. Osa kappaleista oli bändille itselleen muodostunut yksinkertaisesti niin rakkaiksi, ettei niitä voinut jättää julkaisematta. Hyvä niin, sillä kaikessa epäjohdonmukaisuudessaan Steal This Album! on tärkeä sivuaskel SOADin tarinassa.

Toxicityn klassisuudesta huolimatta System Of A Downin magnum opus-tittelin ansaitsee levykaksikko Mezmerize/Hypnotize (2005). Levyt nauhoitettiin yhteen pötköön, mutta julkaisutekniset syyt aiheuttivat sen, että levyt tulivat lopulta ulos puolen vuoden aikavälillä. Tällä levy-yhtiö toki maksimoi kassavirrat, mutta samalla yhtye vältti ns. ”kahden levyn mammuttitaudin”, johon aiemmin mm. Guns ´N Roses ja Bruce Springsteen olivat harhautuneet. Ja vaikka levyt julkaistiin erillään, olivat ne teemallisesti hyvin vahva kokonaisuus, sisältäen joitain SOADin ehdottomasti parhaista kappaleita. B.Y.O.B jatkoi murhaavasti Chop Sueyn hyväksi havaittua kaavaa, kun taas kaksiosainen Soldier Side antoi osoituksen bändin pistämättömästä melodiantajusta. Levyjen raidoista oikeastaan vain Lonely Day tuntuu tänä päivänä turhanpäiväiseltä. En pitänyt kappaleesta juurikaan Hypnotizen ilmestyessä, enkä lämpene sille vieläkään. Kitaristi Daron Malakianin kimeä lauluääni ei ole ikinä oikein kolahtanut, vaikka se onkin luonut mainion kontrastin Serj Tankianin vahvalle baritonille. Vaikka Malakian on kiistatta SOADin aivot, on Tankian vankan humaanilla läsnäolollaan sen sydän.

Vielä vuosi pari sitten näytti, että Mezmerize/Hypnotize jäisi myös SOADin joutsenlauluksi. Vastoin odotuksia bändi kuitenkin palasi tänä vuonna keikkalavoille ja uutta materiaaliakin on mahdollisesti jossain vaiheessa luvassa. Sen odotteluun System Of A Down-boksi on ainoa markkinoilla oleva käypä lääke.