Appiukko: Syrjään jääneiden päivä

Omakustanne

Järvenpääläistrio Appiukon toisen täyspitkän albumin ensikuuntelu ei lupaa liikoja: taasko yksi kiero, äkkiväärä ja itsetarkoituksellisen outo suomirock-yhtye, joita maamme kellarit ovat pullollaan? Vaan joskus ensivaikutelma pettää. Jo toisella pyöräytyksellä Appiukko näpäyttää ennakkoluuloista ja osoittaa olevansa veistetty eri puusta kuin useat kilpailijansa. Kahden nimeltä mainitsettoman kolmikirjaimisen suomalaisyhtyeen sijaan Appiukon juuret ovat jossain Absoluuttisen nollapisteen ja Kauko Röyhkän välimaastossa. Yhtye liikkuu kuitenkin mainittuja nimiäkin laajemmalla skaalalla.

Appiukolta ei puutu ainakaan kunnianhimoa. Ensi vuoden alussa saa nimittäin ensi-iltansa Syrjään jääneiden päivä -albumiin pohjautuva musikaali. Ja mikäs siinä, kyllä levyn kappaleista tarttumapintaa ja draaman kaarta löytyy. Sanoitukset synnyttävät välillä liiankin eläviä mielikuvia (Rasvaiset naiset) ja melodiat jäävät häiritsevästi päähän roikkumaan.

Kunnianhimoa (tai tyhmänrohkeutta) osoittaa myös poukkoilu eri tyylilajien välillä. Perinteiseen rockaukseen lisätään mausteita ainakin progesta, jazzista, punkista, humpasta, funkista ja bluesista. Vaikka soitto ja laulu ei ole millintarkkaa, ja soundit ovat ehtaa treenikämppätasoa, on Appiukon soitossa hyvää imua, joka saa antamaan kauneusvirheet anteeksi. Erityisen komeaa on parin kappaleen kitarasoolossa esiintyvä neilyoungmainen roiskinta.

Vain paikoin Appiukko ylittää rajan, jonka toisella puolella tuloksen kuunteleminen on mukavampaa bändin jäsenille kuin kuuntelijalle. Ärsyttävästi jankkaava Pikkelssilaulu on tästä pahin esimerkki. Pääosin kappalemateriaali on kuitenkin tasaisen vahvaa, eikä kohokohtia ole syytä nostaa esiin. Appiukko ei mullista maailmaa, mutta tekee monet asiat paremmin kuin suurin osa tämän hetken suomalaisista rockyhtyeistä.