Dusha Pitera: Goryachie finskie parni

Omakustanne

Lyödäänpä heti aluksi kortit pöytään. Venäjänkielentaitoni rajoittuu suunnilleen kykyyn tilata olutta, kiittää hyvästellen ja ilmaista fraasi ”en ymmärrä”. Niinpä venäjäksi tulkitsevan suomalaisyhtyeen lingvistis-lyyrinen analyysi jääkin tällä kertaa puolitiehen. Vajavaisuus kääntynee kuitenkin eduksi, terävöittäessään keskittymistä itse musiikillisen muodon ja sisällön suhteisiin. Ja hieman Janne Kuusisen mainion stand-up-koomikko Bill Hicksistä kertovan Rant in E-minor, 1997 -klassikon tapaan, voidaan myös lyriikkaa hyvällä syyllä lähestyä puhtaasti musiikin käsitteistön kautta. Kielenä kun venäjä avaa tähän oivalliset mahdollisuudet originelleine rytmisine tavupainotuksineen ja konsonantillisine soivine elementteineen.

Yhtyeen kielivalinta onkin raikas tuulahdus koko populaarikulttuuriin penetroituneen englannin ja toisaalta molempien kotimaistenkin keskellä. Silti: ihan uniikeilla vesillä ei Dusha Piterakaan ole seilailemassa. Halusi yhtye sitä tai ei, se ei voikaan välttää vertautumista KYPCKiin (fon. Kursk) – tuohon toiseen venäjäksi operoivaan suomalaisryhmään. Kuitenkin siinä, missä KYPCK mustine Hiili-jalanjälkineen tuomitsee Barentsinmeren syvyydestä, iloittelee Dusha Pitera kesäisen hiekkarannan lämpimässä rantavedessä. Musiikillisesti siis liikutaan ennemminkin popin kuin rock-ilmaisun keskiössä ja tässäkin kovin tutunkuuloisia reittejä. Vaikka paikoin indie-kitarat helisevätkin mukavasti, on yleisilme silti valtaosiltaan Radio Suomi Pop -yhteensopiva. Välillä lainaillaan varovasti punkin ja skan tyylivalikoimista, mutta lähinnä vain kuorruttamaan kermaa kakun päällä.

Tämänvuotiset Ilosaarirock-esiintyjät kertovat saatekirjeessään keikkailevansa ahkerasti myös itärajan tuolla puolen. Kannattajakuntaa onkin löytynyt mukavasti venäläisestä kuulijakunnasta. Tavallaan tämä ei olekaan ihme. Venäläisyleisö osaa varmasti arvostaa rajanaapuria, joka tulkitsee tekstejään vastaanottajan kotikielellä. Myös levyn äänimaisemallinen tuotantotapa, paikoin korostetun kaiutettuine lauluineen, luo fragmentaarisia muistikuvia useammankin venäläisen iskelmä- ja poptähden soundimaailmasta. Edellä mainitut tyylipiirteet pistävätkin kysymään, kuinka konseptoitua tai tietoisen tavoitehakuista laajan venäläisyleisön tavoittelu on? Ei tällaisessa lähestymistavassa mitään väärää ole, mutta vähänkään vaativampaa musiikinkuluttajaa tällainen kultaisen keskitien pop ei oikein jaksa puhutella. Pelkkä kielivalinta ei valitettavasti siihen yksin riitä, varsinkin, kun intonaation, fraseerauksen ja rytmiikan tuomia tulkinnallisia tyylipiirteitä pitäisi olla ainakin piirun verran lisää karismaa tuomassa.

Sitä Pietarin Henkeä (ven. Dusha Pitera) en nyt oikein löydä mistään. Pietarin sielu kun on kokemukseni mukaan aristokraattisen intellektuelli, mahtipontisen romanttinen, sydäntäsärkevän runollinen ja tylyn väkivaltainenkin – kaikkea yhdessä ja jokaista erikseen. Juuri näistä kontrasteista syntyy myös sen vereslihainen kiehtovuus. Tällaiset sävyjen ja vastavoimien elementit ovat niitä samoja, joista sikiää myös kaikki kiinnostava taide. Näin on musiikinkin kohdalla, vaikka sitten kuinka populaarikulttuuria edustettaisiinkin. Siksipä se, ettei kappaleista löydy aivan riittävää tunnelmallista dynamiikkaa tai tarpeeksi imuvoimaisia pop-koukkuja, haastaakin kysymään, voisiko folk-pop-duona aloittaneen kokoonpanon kulma nojata popin sijaan vaikkapa sinne folkin suuntaan.

Soitannollisesti homma sujuu ihan mukiinmenevästi ja stemmatkin toimivat. Vaativimmissa rytmivaihdoksissa aavistuksellinen hiomattomuus nousee tosin paikoin pintaan. Myös rumpusoundien äänitys- ja miksausvaiheet kuulostavat hieman viimeistelemättömiltä; etenkin, kun julkaisu edustaa kokopitkää. Parhaimmillaan yhtye on keskitempoisissa tunnelmissa, joissa lauluosuuksien äänirekisteriä tai dynamiikan käyttöä ei viedä äärimmilleen. Näissä kappaleissa myös tuotannosta on onnistuttu saamaan tasalaatuisinta. Tämäkin kuvaa levyn yleisilmettä hyvin. Tasaisinta jälkeä saadaan, kun ennestään tasatusta pinnasta hiotaan loputkin rosot ja samalla vähäkin särmä pois.

Yleiseltä sanomaltaan kavereiden asenne ansaitsee kyllä kunnianosoituksen. Jos kotimaista yleisöpotentiaalia saadaan edes karvan kiinnostumaan siitä, että Venäjään tai venäläisyyteen voi sisältyä positiivisempiakin määreitä kuin ikuisen uhkakuvan kaiken pimentävä varjo tai se suuri tuntemattomuus, ei kaiketi aivan väärillä vesillä surffailla. Siitä hatunnosto Dusha Piteralle.