Siinai: Olympic Games

Splendour

Siinai on onnistunut tunkeutumaan blogos- ja hypesfääreihin sen verran voimallisesti, että jo ennen tarkempaa tutustumista yhtyeeseen on mahdollisesti täysin kyllääntynyt. Mutta jos jostain kerran puhutaan, puheissa on kai oltava myös pontta? Siinain tapauksessa sitä löytyy. Joensuu 1685:n, Zebra & Snaken ja Äänijännitteen miehistöstä kasautunut nelikko kun tuntuu tietävän tarkalleen, mitä tekee. Lopputuloksena on aikamoisen hienoa soundia ja yksi vuoden kotimaisista yllättäjistä.

Olympic Gamesin edessä on ensialkuun hämmentyneen tyytyväinen ja jopa ymmällään. Tuleeko tällaista Suomesta? Siinain Vangelis plays Neu! meets Can -soundi kuulostaa yksinkertaisesti hienolta ja majesteettiselta, joten tätä edeltävän lauseen kysymysmerkki on syytä vaihtaa huutomerkiksi: Tällaista tulee Suomesta!

Olympia-teeman ympärille rakentuva levy ei kuitenkaan välttämättä aukene helposti. Moni kappale on vailla rytmiä koostuen vain verkkaisesti muuttuvista äänilaveerauksista, jotka voisi huonompana päivänä kategorisoida käsitteen rentoutusmusiikki alle – elleivät ne olisi orgaanisesti lipuessaan jollain tapaa vangitsevia. Kuin ärsyttääkseen Siinai katkaisee aloitusraita Anthem 1 & 2:n jälkimmäisen osan reippaan motorik-rytmin Anthem 3:n maalailuihin juuri vauhtiin päästyään.

Marathonilla rumputyöskentely palaa kuvioihin, minkä myötä mielikin kirkastuu. Tällaista musiikkia soitettaisiin siinä rinnakkaistodellisuudessa, jossa hyviä suomalaisyhtyeitä palkattaisiin soittamaan olympia-areenoille maratonkisan maaliintulon taustalle. Kappale henkii Chariots of Fire -tyyppistä voittamisen riemua, vaikka onkin musiikiltaan enimmäkseen eri maata.

Analogisesti kuplivan Mt. Olymposin aikana syke ehtii tasaantua ennen kuin Munich 1972 vie ajatukset, tietenkin, Lasse Viréniin ja palestiinalaisterroriin (jotka eivät liity toisiinsa). Osuvasti nimetty raita on albumin häiritsevin, jolla citius-altius-fortiusta annostellaan kitsaasti särökitaran takaa. München-tunnelmien jälkeen soiva Victory ei nimestään huolimatta luo kuvaa konkreettisesta voitosta. Ennemminkin kyse on itsensä päihittämisestä. Pienestä suureksi kasvava kappale on kuin tehty jonkin vielä valmistumattoman pukuhuoneesta palkintopalleille -elokuvan introspektiivisempiin hetkiin. Lisäksi intensiivisessä loppumelodiassa on kaikuja C64:n urheilupelien äänimaisemista, mikä on tässäkin yhteydessä ehdottoman positiivista.

Lyhyehkö, reilu kolmiminuuttinen, Olympic Fire on tunnelmaa luova välisoitto ennen Finish Linen loppusuoraa. Viime metreillä motorik palaa kisaan arvoisensa rumpuintron kera. Syntetisaattorin kujellukset tuntuvat mukavana kutinana aivokuorella kimakampien vasamien piiskatessa askelta ripeämpään nousuun. Matka maaliin on lopulta liiankin lyhyt; levy tuntuu loppuvan kesken. Mutta oikeassakin elämässä maalilinjan ylitettyään pysyy vielä hetken aikaa liikkeessä.

Osa Olympic Gamesin hienouksista saattaa paljastua pintapuolisessa SoundCloud-kuuntelussa läppärinkajarienkin kautta, mutta parhaiten tarkoituksenmukaiseen tunnelmaan pääsee huolellisessa koko levyn mittaisessa sessiossa. Tätä pitää viedä ulkomaille. Helvetti, tässähän tulee itselläkin aivan voittajan olo.