Superdeathflame: The Last Wave

Inverse

Pressitiedotteessa annetaan kuva siitä, että nyt ollaan varsin hurjan mätön edessä. Kuvailun mukaan Kotka/Karhula -alueella vaikuttava yhtye "ei ehkä mahdu jokaisen perheenisän soittimeen, mutta pelkäämätön aikuinen mies voi löytää bändistä uuden ja konstailemattoman kumppanin". Itsehän en toki ole sen kummemmin perheenisä kuin miessukupuolen edustaja ylipäätään, mutta päädyin siis kuitenkin tämän pitkäsoiton äärelle. Todella aggressiiviseen ja jyräävään rässiin varautuneena laitoin levyn soittimeen ja painoin play-nappia.

Lost From Shadows on onnistunut valinta avausraidaksi: biisi on hyvä, ja siinä yhdistyvät terävät ja iskevät kitarariffit sekä toisaalta tietynlaista keveyttä tuovat kitaramelodiat. Vokalisti Jari Heino örisee perusvarmalla tasolla ja hyvällä asenteella. Välillä hyvinkin raivoisa ulosanti ja There is no God -karjuminen tulee luonnollisen kuuloisesti, ilman ylimääräisiä pinnistelyjä ja ponnisteluja. Tämä ralli lupaa kokonaisuutena varsin hyvää, joskin sitten odotukset todella hurjasta mätöstä pyyhkiytyvät kertaheitolla pois.

Valitettavasti levy ei ole kauttaaltaan yhtä tasokas kuin avauksensa. Kappaleet ovat hyvinkin erilaisia, mikä on toisaalta hyvä ja toisaalta huono asia. On tietysti positiivista, että biisit erottuvat toisistaan, mutta tässä tapauksessa kaikki vedot eivät yksinkertaisesti osu napakymppiin. Osa jää ennemminkin sinne tikkataulun reunamille.

Kokonaisuuden turhin osa lienee kaikille tutun ZZ Top -klassikon, Sharp Dressed Manin, versiointi. Jotkut pitävät onnistuneen coverin salaisuutena sitä, että lopputulos on riittävän erilainen alkuperäiseen nähden. Mielestäni se ei kuitenkaan aina riitä. Kun kestoltaan puolen tunnin levyyn on mahdutettu cover, joka ei ole erityisen onnistunut eikä ennen kaikkea tuo kokonaisuuteen minkäänlaista lisäarvoa, lasken sen eittämättä turhaksi täyteralliksi. Levyn kansilehtisen keskiaukeamalla, juuri Sharp Dressed Manin jälkeen, viisikko istuu vakavina puvut päällä. Mietin, onkohan tämän tarkoitus olla hassu, hauska tai hassunhauska juttu...

Kaiken kaikkiaan The Last Wave jättää sellaisen maun, että bändin sävellys- ja sovitusosasto toimii paremmin kuin sanoituspuoli. Kappaleet on sanoittanut laulaja Heino; pientä miinusta esimerkiksi siitä, että lyriikoissa on hieman turhan paljon toistoa. Aiheet pyörivät tuttujen, synkkien aiheiden ympärillä, mikä ei sinänsä ole mikään nurinan aihe. Jossain vaiheessa vain alkaa häiritä, kun jokaisessa kappaleessa muun muassa esiintyy sana fall... Break down and fall, Then I will fall, Why won´t sky fall now, I won't lie and I fall, ja niin edelleen. On tietysti makuasia, paljonko painoa sanoituksille laittaa.

Koko kiekolla on siis mittaa puolisen tuntia, ja tämä onkin juuri sopivan tuntuinen pituus. Vaikkapa vain vartti lisää, ja tämä saattaisi jo hyvinkin alkaa puuduttaa. Nyt moiselta tuntemukselta vielä vältytään. Superdeathflamen musiikissa yhdistyvät jatkuvasti aggressiivinen runttaus ja melodisuus, vokaalit kuulostavat hyvältä, ja biisinteko on ajoittain oikein onnistunutta. Silti kauas on pitkä matka, ja niin on myös neljään saati viiteen tähteen. Potentiaalia kuitenkin löytyy, ehdottomasti. The Last Wave on kelpo albumi, ja kyllä tätä voi suositella tsekattavaksi, jos juurikin tuo melodinen death/thrash -osasto kiinnostaa.