Anvil: Juggernaut of Justice

The End/SPV/Steamhammer

Otsikon yhtyettä käsiteltäessä on mahdotonta sivuuttaa siitä vuonna 2009 ilmestynyttä sekä meilläkin Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla ja sittemmin Yle Teemalla esitettyä dokumenttia. Anvil! Tämä on Anvil (Anvil! The Story of Anvil, USA 2009) kertoo tragikoomisen tarinan sympaattisista viisikymppisistä, jotka liehutukat räntäsateen kastelemina ja hanttihommien keskelläkin, jaksavat edelleen uskoa siihen heavy metal -unelmaan. Mediassa ja promootiomarkkinoinnissa elokuvaa onkin useimmiten kutsuttu ”tosielämän Spinal Tapiksi”, eikä vertaus nyt aivan tuulesta temmattu ole. Totuuden nimissä on kuitenkin mainittava, että kerronnan dramaturginen kaari vaikuttaa rakennetun myös tietoisesti tälle pohjalle. Siksi elokuvan nauttima ylistyslaulu myös kriitikkokunnassa, tuntuukin aavistuksen itsetietoiselta rahvaan ovien kolkuttelulta. Eipä silti, viattoman inhimillinen, hauskimmillaan hilpeä ja paikoin surumielinenkin elokuva toki on.

Metallimusiikin historian näkökulmasta dokumentin merkittävin yksittäinen julkilausuma lienee se, että 80-luvun alkupuoliskolla Anvil todella oli matkalla kohti suurempia areenoita. Kuten yhtyeen uran tähtihetkeksi ja samalla eräänlaiseksi joutsenlauluksi muodostuneesta japanilaisesta stadionkonserttitaltioinnista käy ilmi, oli Anvil ainakin osin aikaansa edellä – ilmeisesti liikaakin. Yhtye kun operoi selvästi rankemmin kuin yksikään tuolloinen konserttikollegansa, jotka tosin sivumennen sanoen olivat melkoisia pehmokkeita Bon Jovista Scorpionsiin. Huomattavaa kuitenkin on, että tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolloin tulevat raskasmetallin pioneerit Dave Mustainesta, Kerry Kingiin vielä haparoivat sapeleitaan. Toinen tosiasia orastavan menestyksen kuihtumiseen oli kaiketi se, että huolimatta musiikillisesta edistyksellisyydestään, sortui Anvil myös kaikkiin kuviteltavissa oleviin Spinal Tap -kliseisiin. Vai mitä pitäisi ajatella dildolla soitetun kitarasoolon nostamisesta bravuuriesitysten keskiöön?

No, menestys kuihtui, unelma jäi. Niinpä Juggernaut of Justice on yhtyeen kolmekymmenvuotisen levytysuran neljästoista pitkäsoitto. Ja kuin AC/DC konsanaan, ovat Steve "Lips" Kudlow ja Robb Reiner päättäneet olla sorkkimatta hyväksi havaitsemaansa sapluunaa. Anvil siis kuulostaa siltä, miltä Anvil on aina kuulostanut ja tulee kai seuraavat kolmekymmentä vuottakin kuulostamaan. Välillä tässä onnistutaan paremmin, useimmiten kuitenkaan ei. Yhtyeen suurimmaksi ongelmaksi tuntuukin muodostuvan hyvän idean vesittäminen lähes poikkeuksetta jollain koomisella itsestäänselvyydellä. Niinpä Paranormal soi kuin refloissa kärvistelevä Black Sabbath tekisi parodiaa itsestään. Toisaalla taas hoilataan Motörhead-hengessä Fuken Eh! ja kun vielä Swing Thing tarjoillaan nimensä mukaisesti torvisektioilla ja big band -rumpusooloiluilla ryyditettyinä, alkaa tulla selväksi mistä hommassa on kysymys, eli tarkemmin ei!

Soittotaidossa kavereiden kokemus toki kuuluu. Riffeissä on parhaimmillaan hyvääkin tarttumapintaa, mutta yhtään ideaa ei oikein saada puristettua lopulliseen, jalostettuun muotoonsa. Niinpä useimmat kappaleista on rakennettu kovin ohuiden raaka-aineiden varaan. Asiaa ei helpota triona työskentely; tämä kun rajaa käytettävissä olevia ratkaisumahdollisuuksia jo melkoisesti, tai edellyttäisi ainakin selvästi kyvykkäämpiä sovitustaitoja. Kun edes sooloilut eivät tajuntaa räjäytä, ei voi kun harmitella sitä, ettei Anvil toiveistani huolimatta pysty kääntämään elokuvan luomaa traagis-parodista mielikuvaa positiiviseksi varsinaisen musiikkinsa keinoin.

Epilogi. Älkää ymmärtäkö kirjoittajaa väärin. Mahtuu maailmaan toki paljon heikompiakin genrensä edustajia. Edustajia, jotka ulkoisilla menestyksellisillä puitteillaan voivat luututa Anvililla mennen tullen lattiaa, mutta eivät musiikillisesti pääse samaan kiinnostavuusluokkaan. Siksipä sympatiani ovatkin vilpittömästi näiden harmaantuvien panttereiden puolella. Silti: mitään elokuvan synnyttämää nostalgiatrippailua yhtyeen ympärillä en oikein jaksa ymmärtää. Anvil oli aikanaan aikaansa edellä, mutta nyt auttamattomasti jäljessä – etenkin, kun riittävää kykyä kunnon retroiluunkaan ei oikein tunnu löytyvän. Kovin epäonninen aikamatkailija siis.