The Grammers: Electra Magic

Hype

Jo viidenteen albumiinsa edenneen The Grammersin musiikki on hardrockia sieltä perinteisemmästä päästä. 1999 perustettu yhtye on ehtinyt historiansa aikana muiden muassa voittaa historian viimeiset Rockin SM-kisat ja on kerännyt vakaata pientä fanikuntaa itselleen. On sinänsä yllättävää kuinka niinkin taajaan hardrockia ja metallia luukuttavassa maassa kuin Suomessa grammereiden musa ei ole ottanut enemmän tuulta alleen. Toisaalta, kyse lienee myös laulukielestä - suomeksi pärjää helpommin.

Toisaalta albumia kuunnellessa mieleen tulee sekin, että Electra Magic on yhtyeen viidenneksi levyksi käsittämättömän yllätyksetön. Eikä siinä, ei rähjäisen rokkenrollin saralla tarvitsekaan ruutia keksiä ja kuusihenkisen poppoon otteista välittyy kyllä osaaminen. Silti mielessä käy, että jos Hannu Vainionpään hitusen tankerona esittämät vokaalit eivät olisi niin karismaattiset, levyssä olisi paljon vähemmän tarttumapintaa. Soundeissa kopioidaan yksi yhteen esikuvia (Purplea, Sabbathia, Zeppeliniä ja niitä muita, tiedätte kyllä), mutta heikommilla koukuilla ja vähemmällä kokeilunhalulla. Sillä reseptillä ei yksinkertaisesti suomalaisen rockin tasalaatuisesta suosta nousta jotenkin kirkkaammin esiin.

Erityisesti kitaroissa on yllättävän vähän koukuttavuutta ja näyttämisen halua, vaikka parhaimmillaan (Mama Save Me, 24/7) niiden kanssa voisi kuvitella pienessä jurrissa jossain räkälässä ilmakitaraa vinguttavansa. Kuuntelijasta riippuu onko tämä mielikuva kauhean mairitteleva. Ilahduttavaa on Tuomo Pfalerin Hammondin ja Rhodesin raikaaminen, jota saisi korostaa enemmänkin. Silver of Zion on albumin paras kappale juuri urkusoundien tähden. Toisaalta yhteen pelaava bändisoitto estää levystä tulemasta soolokikkailun erämaata ja on sinänsä ilahduttavaa kuultavaa.

Viidentoista raidan pituus ei auta asiaa - vaikka kappaleet ovat lyhyitä, pituutta on melkein tunti mikä on ihan liikaa levylle jonka materiaali ei onnistu vakuuttamaan erilaisuudellaan. Siisti 40-45 minuutin pituus olisi ollut huomattavasti parempi ratkaisu lopputuloksen kannalta, niin CD:lle kuin vinyylille ja materiaalia olisi saanut siistiä raa'asti pois. Nyt jo yhdeksännen raidan kohdalla alkaa tuntua, että olisikohan se nyt tässä. On musiikkia tiuhaan kuluttavassa ihmisessä toisaalta muutenkin rajat kuinka pitkään sitä kuuluisaa perinnetietoista kitarointia jaksaa oikeasti kuunnella. Lyhyempi pituus kannustaisi useampiin uusintakuunteluihin.

Joka tapauksessa Electra Magic on ihan miellyttävää kuunneltavaa, vaikkei se arvostelijaan täysillä iskekään. Levyn hankkimista suositellaan niille, jotka tahtovat samaa vanhaa, tasalaatuista ja vailla yllätyksiä olevaa rockia - heitäkin on. Kuitenkin rohkeammille Suomen maasta löytyy omaperäisempiä rasvarokkareita niin englanniksi kuin suomeksi. Aloittakaa vaikka tänä vuonna loisteliaan debyyttialbumin julkaisseesta Suposta.