Arctic Monkeys: Suck It And See

Domino

Voin ihan suorilta sanoa, että tämä on hämmentävin levy, jonka olen viimeisen viiden vuoden aikana kuullut. Ei todellakaan siksi, että se olisi jotenkin vaikeaa tai taiteellista hulinaa. Ei myöskään siksi, että se olisi sysipaskaa saman nauhan toistamista tai liian tutulta kuulostavaa retroilua. Ehei. Arctic Monkeys on aikuisiässäkin melko valloittavasti brittiläisen pop-rockin eri karsinoiden parhaita puolia yhdistävä yhtye. Ongelma on paljon syvemmällä: kun ei oikein varmuudella tiedä mikä se ongelma on.

Okei, ratkiriemukkaan Whatever People Say I Am, That’s What I’m Not –debyytin riehakkuus ja lapsenomaisuus on luonnollisesti ajan myötä hiipunut – ja valitettavasti myös Alex Turnerin ”sskambääg”-aksentti on kadonnut johonkin. Mutta ei se tätä perimmäistä hämmennystä selitä. Levyllä ei ole myöskään yhtään ainutta sellaista esitystä, joka pitäisi lokeille syöttää. Mutta tuntuu siltä kuin Arctic Monkeys yrittäisi vimmatusti kuulostaa Arctic Monkeysilta, mutta ei ole huomannut itsensä ja musiikkinsa muuttuneen.

Tästä näkökulmasta ”vika” on siis siinä, että bändin identiteetti on kadoksissa. Edellinen Humbug ei koskaan saapunut Desibelin ruodittavaksi, joten se on jäänyt kokonaan yllekirjoittaneelta kuulematta. Vaikea sanoa, miten suurta irtiottoa Suck It And See yrittää, mutta jotenkin se tuntuu kompastuvan siihen, että se yrittää olla kaikkea, olematta loppujen lopuksi sitäkään vähää mitä voisi olla. Ehkä kaikkein hämärintä on kuitenkin se, että selkeästi levyn hienoimmat biisit on ripoteltu peräkkäin – albumin loppuun!

Avausraita She’s Thunderstorms kuuluu toki levyn parhaimmistoon pätevänä Beatles-melodisena tömistelynä. Mutta vasta Reckless Serenade käynnistää komeiden esitysten putken, jonka kärjessä kiitävässä nokkelassa Piledriver Waltzissa Turnerin sarkastinen huumori on parhaimmillaan: Waitress was miserable and so was your food. Tasavertaisen hieno on maltillisen ylväs Love is a Laserquest. Ehkä albumin päällisin ongelma on sittenkin keskinkertaisuus. Jos levy alkaa kahdeksannen biisin kohdalla, jotain on pielessä.