Mother´s Army: Complete Discography (3CD)

EAR Music

Vuonna 1993 perustettu, vain viiden vuoden ikäisenä lopettanut hard rockin superryhmäksikin kutsuttu Mother's Army julkaisi urallaan kolme pitkäsoittoa. Nyt laulaja Joe Lynn Turnerin (mm. Rainbow, Deep Purple), kitaristi Jeff Watsonin, basisti Bob Daisleyn (mm. Ozzy Osbourne, Uriah Heep, Gary Moore), sekä rumpalit Carmine Appicen (mm. Vanilla Fudge, Cactus, Ted Nugent) ja Aynsley Dunbarin (mm. Zappan The Mothers, Jeff Beck Group, John Mayall's Bluesbreakers) yhtyetyö on saatettu yksiin kansiin.

Kuluttajan kannalta diili on mainio: yhdellä rahalla saa kolme vain Japanissa julkaistua albumia, hihanuoteissa on mm. kaikki tekstit ja hintaa on normialbumin verran. Tietysti olettaen, että Mother's Armyn musiikki kiinnostaa. Jo se, että levyt julkaistiin aikoinaan vain nousevan auringon maassa, luulisi kertovan muustakin kuin siitä, että monet jäsenten yhtyeistä olivat suosittuja siellä? Ehkä pöyhkeän valkaistua tukkarockia!? Likaista glamia!? Loputtoman törkeitä vonkasooloja!? Soitinten mestarillista hallitsemista!? Spandexeja ja niittivöitä!? Jotain länsimaalaisille avautumatonta!?

Ei.

Pikemmin glamhenkeä havittelevaa, vedellä kiharaiseksi huijattua kaljunpeittoa, häveliäitä haara-asentoja ja musiikkia, jossa kaikenlainen irroittelu on pannassa. Tavallaan tuulahdus ankeutta menneiltä vuosikymmeniltä, mutta ei ankeuden itsensä, vaan mitallisuuden takia. Yllättävää kyllä, Mother's Armyn ongelma on, että se on liian hyvä yhtyeenä. Nelikko toimii saumattomasti, luoden laadukasta, mutta ikävän tasaista rockia.

Omillaankin meriittejä haalineet muusikot ovat osa konetta, vaikka niin ei pitäisi olla. Kukaan ei irtoa rivistä, kenenkään taidot eivät jätä toisia varjoon. Varovaisuuden kuvio toistuu jopa biisinkirjoituksessa, vaikka siitä vastaavat nimettömällä esikoisella (1993) ja kakkoslevy Planet Earthilla (1997) vain Daisley ja Watson. Oikeastaan vasta kolmas levy Fire On The Moon (1998) esittelee reilummin vaihtelua, kun myös Turner osallistuu kappaletalkoisiin.

Esikoisellaan Mother's Army ei liiemmin vakuuta. Klassisen hard rockin mukavasta, mutta mitäänsanomattomasta standardipakasta vedetyt kappaleet ovat duunareiden työnäyte. Vain nimibiisi nousee muiden ylle.

Planet Earth on kokonaisuutena heikompi, mutta mielenkiintoisempi. Kotipallostaan huolestunut yhtye tuoksuisi höpöheinältä, ellei se olisi töissä. Mother's Army ei ole vaatimaton: se havittelee maapallon pelastamisen lisäksi kuuta taivaalta. Progressiiviseksi äitynyt kappalemateriaali on rentoa, mutta kaulan varteen on teipattu opistostandardit. Pink Floyd völjyy taustalla, mutta Turner johtaa yhtyettä, jolle AOR-kauden Scorpions on läheisempi. Halvasta lainailusta ja keinotekoisesta tunnelmoinnista huolimatta yhtyeen innostavin albumi.

Kahden taaksepäin katsovan tai paikalleen jämähtäneen levyn jälkeen Mother's Army yritti olla nykyaikaisempi. Fire on the Moon on levyistä suoraviivaisin, mutta samalla ikävän epätasainen. Hard rockina siitä ei ole esim. alkukauden Bon Jovi -levyjen haastehommiin. Itämaishenkinen Common Ground ja kepeä A Day In The Night ovat hyviä kappaleita, mutta hukkuvat erilaisuudessaan aivan väärän yhtyeen levylle.

Mother's Army viihtyy perusasioiden äärellä ja tekee sen ammattitaidolla.