Yona: Vaikenen laulaen

Timmion

Yona jatkaa persoonallisia sisääntulojaan. Neidon kakkosalbumin avaa käytännössä ilman säestystä heläytetty Liian aikaisin. Samalla se maalaa jonkinlaisen kehyksen, jonka puitteissa albumi operoi. Debyytin paikoin rönsyilevä ja viekoitteleva lennokkuus on vähissä, mutta tilalla on johdonmukaisempi kokonaisuus, joka kestää kuuntelua.

Ainoastaan julkaisuajankohta ja levyn tunnelma eivät oikein täsmää. Toisaalta, sekin noudattaa valittua linjaa. Keskitalvella julkaistulla Pilvet liikkuu, minä en –debyytillä riemuittiin Kevätfiilistä ja haikailtiin Syyssävelmää. Kesän korvalla julkaistu Vaikenen laulaen on puolestaan teemaltaan – jos ei nyt ihan melankolian kolme huonetta - niin ainakin kaihoisan kaipuun viisi huonetta ja keittiö: niinkuin myllynratas pyörii kohtalon pyörä/veden lailla siinä virtaamme näin/joskus soljumme yhteen/sit pyörtein vaahtopäin/vastarannoille reittimme taas käy.

Toisaalta, ehkä taustalla on (oikeassa oleva) itsevarmuus siitä, että on tullut tehtyä jotain ajatonta ja kestävää. Samaa wanhan ajan musiikin tematiikkaa noudattaa myös erillisinä raitoina olevat, Orkesteri liikkuvat pilvet –retkuetta johtavan Jorma Kalevi Louhivuoren erinomaisesti sovittamat alkusoitot. Ne missaamalla yksittäisten biisien bittikuuntelijat menettävät kenties koko albumin olennaisen idean ja tunnelman, sen sielun ja sydämen.

Vaikenen laulaen osoittaa voimansa nimenomaan joukkuepelaajana. Yksittäiset esitykset saattavat hävitä debyytin parhaille vedoille, mutta samalla on löydetty jotain olennaista, mikä tekee perinteisesti vaikeasta kakkoslevystä paremman. Vaikka Yonan suussa sulava lauluääni on aina ollut hunajaa korvakäytäville, nyt hän on löytänyt myös oman äänensä. Hän ei vaikene laulaen, sillä hän ei oikeastaan edes laula. Hän kertoo, rupattelee, turisee, keskustelee ja tarinoi. Soinnuin, nuotein ja sävelin.