Joy Division & New Order: Total from Joy Division to New Order

Rhino / Warner

Bernard Sumnerin ja Peter Hookin riitaannuttua (jälleen kerran) laittoi New Order pillit pussiin kaikessa hiljaisuudessa loppuvuodesta 2007. Kahdeksan pitkäsoittoa vuosina 1981-2005 julkaissut yhtye on kuitenkin pysynyt ajankohtaisena erityisesti postpunkin ja retroilevan syntikkapopin uudelleennousun tiimoilta. Näistä lähtökohdista onkin pieni ihme ettei levy-yhtiö Warner ole aiemmin keksinyt naittaa New Orderin ja sen hengellisen edeltäjän, Joy Divisionin tuotantoa yksiin kansiin.

Peter Savillen leimallisella kannella varustetun Totalin voi näkökulmasta riippuen tulkita joko tarpeettomana rahastuskokoelmana, jolla ikääntyneet popparisedät ja toimintansa rippeistä kiinnipitävä levy-yhtiö yrittävät kerätä viimeisetkin pennoset eläkepäivien varalle. Tai sitten kyse on vuoden ilahduttavimmasta kompilaatiosta, jolla tehdään kädenojennus erityisesti yhtyeestä kiinnostuneille nuorille kuulijoille, jotka ovat seisseet levykaupassa miettien ostaako Power, Corruption & Lies (1983) vai Technique (1989). Mielipiteeni suuntautuu yllättäen myönteisen vaihtoehdon puolelle, sillä fakta on, että tällä levyllä kootaan ensimmäistä kertaa Joy Divisionin parhaat palat ja New Orderin hittivetoisimmat singlet yksiin kansiin. CD-muodossa uskoakseni viimeistä kertaa.

Kronologisessa järjestyksessä edetään ja perusasiat on kunnossa. Ikivihreä Love Will Tear Us Apart, hauras Atmosphere ja surusilmädiskon kantateos True Faith kuulostavat yhtä erinomaisilta kuin aina ennenkin. Myöhemmän kauden Regret ja elinvoimainen paluusingle Crystal ovat koko uran komeimpia biisejä. Joy Divisionin kalmistosta kaivetusta Ceremonysta ja New Orderin avarampaa mielenmaisemaa esitelleestä Temptationista kuullaan alkuperäiset rosoiset singleversiot. Albumin masterointi on tehty kautta linjan huolella. Vannoutuneimmat New Order -fanit ovat jopa riemuinneet siitä, että yhtye kuulostaa Totalilla paremmalta kuin koskaan. Joku voi tietysti kysyä kuinka mielekästä on tiivistää Joy Divisionin ura viiteen biisiin, mutta lyhyenä introduktiona paketti toimii.

Sumner saattaa olla perussoundinsa vanki tätä nykyä ja Hooky Ian Curtisin haudanryöstäjä pahimmasta päästä, mutta nämä seikat eivät vähennä näiden mestarillisten kappaleiden voimaa millään tavalla. Lisätäkyksi on studiolattian uumenista kaivettu ennen julkaisematon Hellbent, joka on ristiriitaisen Waiting for the Siren’s Call -levyn (2005) jäämistöstä, mutta kuulostaa jotenkin yli puolivuosikymmentä levyttämisen jälkeen raikkaammalta kuin suurin osa alkuperäiselle pitkäsoitolle päätyneistä lauluista. Musiikillinen matka diskopunkin ääreltä (Transmission) Ibizan auringon alle (Fine Time) ei välttämättä tunnu tämän kokoelman perusteella kovin luontevalta, mutta sitä se on näille Manchesterin pop-ikoneille ollut.