Roitotuli: Sielunmaisema

Omakustanne

Roitotuli tekee kotimaista rockia. Sielunmaisema on yhtyeen ensimmäinen albumi ja se tarjoilee yhdentoista raidan verran tavaraa suomalaisesta iskelmällisestä, niin sanotusti raskaasta, musiikista pitäville. Hillityn näköisessä kansilehdykässä on sympaattisesti virnuilevia herroja sikarit suissa.

Heti aluksi se suurin ongelma. Omaperäiset lauluäänet eivät ole missään nimessä haitaksi. Roitotulen laulaja Tomi Stenroos on kuitenkin lähes vibratona helisevine määkimisineen aivan sietämätön tapaus eikä siitä faktasta pääse ylitse useammallakaan kuuntelulla. Miehen värisevä ääni sopisi ehkä paremmin jollekin huoltoaseman halpisiskelmäkokoelmalle ja voisi olla kotoisin jostain keskinkertaisesta sketsiohjelmasta. Laulutunneille mars!

Eikä sanoituksissa sen kummemmin ole hurraamista. Kappaleiden nimet kertovat jo missä mennään: Valheen mustat siivet, Häpäsy, Syntinen... Riimit loksahtelevat kohdilleen suorastaan tuskallisen juicemaisesti - tarkoittaen nyt maestron krapulaisemman puolen roiskeita.

Jo ensimmäisessä kappaleessa viinaa juodaan, tehdään pahaa ja joudutaan sitten helvettiin. Tekorankkuus laittaa suorastaan sisukset solmuun. Esimerkiksi kappale Henkinauha olisi säröä hieman vähentämällä kuin joku Yön jättisinkun unholaan painunut b-puoli. Se kertonee tarpeeksi myös sävellysten tasosta. Keskitemmolla mennään ja kitarat ovat säröllä, koska se nyt vain kuuluu (suomi)rockiin nyt.

Jotain manamanamaista tässä kai myös tavoitellaan synkkyydellä ja kitaravetoisuudella, mutta koska kitaristi Erik Grönroos ei ole Otra Romppanen ja selkärankana toimivan äänivallin sijasta tarjolla on vain mollijoikaamista hädin tuskin peittävää suhinaa, ei lopputulos vakuuta. Toisaalta, ei Jouni Mömmökään toki osannut laulaa tai sanoittaa sen kummemmin, mutta Mömmön vahvuus oli se, ettei hän edes yrittänyt. Mana Manan sanoma tuntui silloin todelliselta ja välinpitämättömyydessään välittömältä. Stenroos ja muut yhtyeen jäsenet yrittävät niin kovaa taas olla merkittäviä tunteita välittäviä, että se on jo tuskallista.

Eivät herrat lahjattomia missään nimessä ole. Ei tässä vain ole mitään nautittavaa, joten johtopäätöksenä on todettava Sielunmaiseman olevan ihan sietämätön levy. Ehkä umpimielinen arvostelija ei nyt ymmärrä suomalaisen miehen herkkyyttä ja rehellistä avoimuutta, mutta jos tämä on rehellisyyttä, toivon että kaikki taiteilijat yrittäisivät valehdella mahdollisimman paljon.