The Middle East: I Want That You Are Always Happy

PIAS

Australialainen The Middle East tekee musiikkia, jota ei ihan ensimmäiseksi uskoisi tulevan eteläisen pallonpuoliskon kuumankuivalta saarimantereelta. Folk, tässä tapauksessa viileä, tunnelmoivan ja indiehkö, sopii kyllä sinänsä aussien soundtrackiksi. Modernikin, kuten jokin aika sitten arvioitu Cloud Control todisti. The Middle Eastilla ja Cloud Controllilla on muuten se yhteinen piirre, että kumpikin yhtye on opiskelijoiden perustama. Väenväkisin kansalaisuudesta ja löyhästä musiikillisesta samankaltaisuudesta johdetut yhtäläisyysviivat voi kuitenkin saman tien sutata, The Middle East kun ei aurinkoisia tunnelmia juuri tarjoile.

Vuonna 2005 perustettu The Middle East ehti kertaalleen jo hajota omakustanteena julkaistun The Recordings of the Middle East -debyytin jälkeen, mutta ryhmä kasasi rivinsä uudelleen. Ja hyvä niin, sillä sen toinen albumi I Want That You Are Always Happy kuulostaa asiaansa uskovan yhtyeen tekosilta. Yhtyeen, joka on omaksunut niin Midlaken, The Decemberistsin kuin Godspeed You! Black Emperorin käyttämiä kikkoja. Myös Grizzly Bear huhuilee jossain taustalla.

Bondi Beachin rannalla The Middle Eastia tuskin kuunnellaan. Esimerkiksi My Grandmother Was Pearl Hallin seesteisyyden taustalle sopisi kohtalokkuuksiaan ulisemaan itse Antony. Typerällä nimellä silattu Jesus Came to My Birthday Party folkrockaa, mutta tekee sen hieman liikaa alakuloon kiertyen ja sopivalla säröllä, ettei senkään tahdissa sormia napsutella kaljatuoppi ruskettuneessa kourassa. Sen jälkeen seuraava yksi levyn kohokohdista, Land of the Bloody Unknown, vuodattaa surumielisen kohottavan melodian myötä balsamia haavoille, joita ei ole.

Dan´s Silverleafin junakomppi ja melodiankuljetus ovat velkaa hissutteluindie-bändeille rockimmillaan (The Shins olisi tähän väliin sopiva määre). Hunger Song jatkaa virvelin sutimista sujuvasti ja yllyttää poljennollaan jopa tanssiin. Kymmenminuuttinen Deep Water päättää albumin kuten se alkoikin, hiljaisesti ja akustisesti. Pienen tauon jälkeen kuultava nimetön piiloraita esittelee vakuuttavaa instrumentaaliosaamista.

Monenlaisista aineksista koottu levy on kuin tilkkutäkki, jonka osaset sopivat erilaisine luonteineenkin hyvin yhteen. Tunnelma on yhtenäinen ja vahva ottaen huomioon sen, että albumi on äänitetty kolmessa eri studiossa kiertueiden lomassa. Eikä se voisi olla vuodenajan ja säänherrojen suopeuden suhteen atmosfääriin (ja ilmankosteuteen ja lämpötilaan) vähemmän sopiva. Pannaan tämä talteen: I Want... maistunee syksymmällä vieläkin paremmalta.