Vetiver: The Errant Charm

Bella Union

Vetiveriin saatettiin uransa alussa lätkäistä friikkifolk-leima, mutta viimeistään nyt, yhtyeen viidennen albumin The Errant Charmin myötä, voidaan vuosia sitten inflaation kärsineestä termistä pudottaa tämän bändin kohdalla turha määre pois. Jäljelle jää tietysti ”folk”, joka on laveudessaankin oiva attribuutti kuvaamaan tämän reilut puoli vuosikymmentä toimineen yhdysvaltalaisyhtyeen musiikkia. Olkoonkin, että laulaja Andy Cabic on Devendra Banhartin ja Joanna Newsomin kaveri, levyvierailuja on tehty puolin ja toisin. Tai no, nykyisellään Vetiveriin voitaisiin liittää myös "aikuis"-alkuinen määre.

The Errant Charmilla Cabicin johtama Vetiver kuulostaa, jos ei nyt aivan tavallisimmalta musiikilta, sentään joltain, jota voi huoletta soittaa taustalla ilman, että siihen kiinnittyy huomio. Jos huomion haluaa levyyn kiinnittyvän, The Errant Charm paljastuu, anteeksi kirosana, mukavaksi levyksi, jonka tunnelma on lämmin ja maanläheinen. Jos ei halua, se on hyvää taustatapettia. Joka tapauksessa ensimmäinen vaihtoehto on vaarassa vaihtua toiseksi, sillä Vetiver on tällä kertaa taustailutuulella.

Harmi, sillä nyt hukataan monta hyvää tilaisuutta silkkaan muniinpuhalteluun. Esimerkiksi Fog Emotionin kevytbossailut, strategiset pimpparaudankilkuttelut ja sliipatut radiorock-kitarasoundit ovat vaarallisia aseita, joiden käytössä on syytä olla aika helkkarin tarkkana. Ne tarvitsevat ajajakseen päämäärätietoisen kuskin. Tällä kertaa polle vetää kärryt ojaan, ei tosin minkäänlaisen rysähdyksen tai törmäyksen saattelemana, vaan lähinnä haukotuksen kera. (Onko ennen niin verevillä amerikanfolkkareilla jokin salainen sopimus tehdä AOR:ää? Iron & Winen viimeisin levy kärsi myös samasta taudista.)

Tällaisenaan The Errant Charm tuntuu hiukan aneemiselta lisältä Vetiverin muuten pätevään katalogiin. Ride, Ride, Riden rootsrockaus voisi olla albumin loppupään piriste, muttei nyt onnistu albumin keskitempoa nopeammasta askelluksesta liikuttamaan. Osasyy saattaa olla Cabicin melko eleetön laulutyyli. Paljon paremmin laulu toimiikin Faint Praisen kaltaisilla tunnelmapaloilla.

Toisaalta, jättäytyminen taustalle saattaa joissain tapauksissa toimia pidemmällä tähtäimellä. Kun albumi ei saa pakahtumaan (tai ärtymään), sitä tulee kuunnelleeksi ikään kuin huomaamattaan. Jos hyvin käy, se saattaa ujuttautua tajuntaan salakavalan tehokkaasti. The Errant Charm saattaa olla tällainen albumi, tai se saattaa myös olla olematta. Aika näyttää.