Thurston Moore: Demolished Thoughts

Matador

Eipä ole tainnut Thurston Moore näin kaunista levyä ennen tehdäkään. Ennen kaikkea työstään Sonic Youthin kanssa tunnetun kitaristin uusin soololevyä on liki pakahduttava kokemus.

Vuonna 1981 perustetusta metelikkään vaihtoehtorockin pioneeriyhtyeestä Sonic Youthista kasvoi kolmessa vuosikymmennessä alansa suurin ja kaunein. Sen jäsenet ovat vuosien varrella vaikuttaneet lukuisissa yhtyeissä ja tehneet yhteistyötä kymmenien ellei satojen artistien kanssa. Kaikkein aktiivisin on ollut Moore.

90-luvun puolivälistä lähtien Thurston Moore on lisäksi julkaissut pitkälti toistakymmentä sooloteosta, joista suurin osa on jäänyt pienten piirien iloksi. Muutama on muita selvästi levinneempiä: Geffenin julkaisema Psychic Hearts (1995) sekä kitaristin itsensä perustaman Ecstatic Peace!n julkaisema Trees Outside The Academy (2007). Kummankaan materiaali ei ollut erityisen kaukana Sonic Youthin tarjonnasta.

Uutukainen, myös laajan levityksen saava Demolished Thoughts, on sen sijaan kaikkea muuta. Noiseen, improvisaatioon ja sen sellaisiin lähestyttävyyttä hankaloittaviin seikkoihin yleensä mieltynyt Moore on tehnyt varsin helpon albumillisen pääosin akustista folkia laulaja-lauluntekijä-hengessä.

Levyllä soittava ja tuottajaksi merkitty Beck on tuonut Demolished Thoughtsille paljon omilla levyillään kuultuja tunnelmia, päällimmäisenä vähäeleisen kamariorkesterin tuntua. Mooren rautakielen ohella Demolished Thoughtsin äänikuvasta poimii eteen kuitenkin Samara Lubelskin viulun. Suomessakin muutamaan otteeseen käynyt, hienoja levyjä julkaissut Lubelski ei pelkää ottaa pääosaakin, vaikka pääosin viulu ja kielisoittimet käyvät kauniin tasavertaista vuoropuhelua.

Jo Demolished Thoughtsin aloitus lyö jalat alta. Moore-tuotokseksi harvinaisen selväksi jäsennelty Benediction on kuin balladi Velvet Undergroundin hengistöstä. Albumilla on muutenkin runsaasti tällaista klassista kauneutta; mm. Illuminine, Orchard Street sekä levyn kohokohta, Blood Never Lies, tarjoavat raukeaa viipyilevyyttä, joka asettaa Mooren albumin pikemmin Nick Draken kuin avantgarden kainaloon.

Toki jokin Orchard Street junnaa kuin rockbiisi, vaikka lähinnä vain viulun, Mary Lettimoren soittaman harpun ja akustisen kitaran voimin. Myös kiivas Circulation nostaa tempoa, mutta vähäeleisyydessä on Demolished Thoughtsin voima: kevyt orkestraatio sekä Mooren kuiskiva laulu muodostuvat Beckin avustamana rikkaaksi ja tiheäksi akustiseksi ilolauluksi.

Aivan kuin tuottaja olisi tuonut melankoliseen biisimateriaaliin kädellisen lempeää kultaa ja muodostanut siitä yhden alkuvuoden parhaista levyistä.