Ra Jaa Ja Ja: Vari, Valge Kass ja Kuu

Omakustanne

Vuodesta 2003 hyvää työtä deltabluesin parissa tehneen virolaisen Bullfrog Brownin basisti Peeter Piik ei ole ihan tuhottoman kauas emobändistään lähtenyt soolollaan. Rämeisen bluesin parissa myös Ra Jaa Ja Jan levyllä paikoin liikutaan, joskin mukana on myös melko paljon autereisen psykedeelistä folk-tunnelmointia. Vaikka välillä fiilistellään vaivattomasti iloisen tinapillifolkin parissa tai näppäillään avaran kantristi patiolla, leimaa levyä kuitenkin voodoo-psykedelia - milloin vahvemmin, milloin taas vain taustalla odottamassa vuoroaan. Tottakai Bullfrogien Alar Kriisaa laulussa useammallakin raidalla piirtää lisäviivoja emoyhtyeeseen. Kaiken kaikkiaan Piik sooloilee hyvin - Vari, Valge Kass ja Kuu on monipuolinen mutta silti linjakas levy, jonka parissa viihtyy yhtä hyvin kuin BB:n rämebluesin.

Homma aloitetaan mukavan munakkaasti - Talvo Pabutin ja Piikin käsialaa oleva Bluus agulis murisee jymäkästi ja svengaa parhaimmillaan kuin hirvi. Kriisan sopivan savuinen laulu toimii hyvin ja Piikin kitara ja basso sekä Kristo Joosepin rummut -kokoonpano osaa vastapainoksi myös keventää. Eli hyvin hengittää! Viiv Luikin ja Piikin nimiin kirjattu Valu hellittää entisestään, svengaten autereisen letkeästi, ainoan vaaniskelevan jutun tullessa oikeastaan Kriisan tavasta laulaa. Jopa bossanovamainen kepeys jatkuu vieläkin vahvemmin akustisesti näppäilevällä Kulmavärvidillä, jonka lauluttomuus korostaa autereisuutta. Silti kyllä siitäkin löytyy myös uhkaavampi särökitaranosto. Ra Jaa Ja Jan parhautta onkin hienovaraisen psykedelian ja autereen luonteva yhteen nivominen.

Bukan ja Piikin Kolmekümnes ring ümber Päikese palauttaa Kriisan lauluun ja jamittelee mukavan pienesti huuliharppuineen. Juurevuutta ei haluta suotta korostaa vaan ilmavuutta piisaa. Jälleen Talvo Pabut -yhteistyö Vana harjuski hala paistattaa päivää kiireettä, Piikin astuessa raukeasti laulumikinkin ääreen. Hanno Vareksen Karikakramäng yhdistää hiukan vaikeammin autereista näppäilyä blues-säröön. Tasapainoilu näiden välillä tehdään haasteellisemmin, mikä samaan aikaan syventää trippiä että hajottaa biisin koukukkuutta. Samanlainen tasapainottelu toimii paremmin Leelo Tungalin ja Hannon Pärast mindillä, johon Hannon laulu, Piikin junnaavat rytmit ja Andres Rootsin slide-kitara luovat muikean kokonaisilmeen. Ehkä levyn parasta yksittäistä antia...

Marju Varblanen viulua, tinapilliä ja kannelta muun muassa hyödyntävä Seal, kus koos on päev ja öhtu kulkee lähimmäs trubaduuri-folkia mutta säilyttäen blues-psykedelian. Talvo Pabut-Piik -yhteistyötä oleva, levyn parhaimmistoon nouseva, nimibiisi sukeltaa jälleen avarampaan autereiseen iltapäiväpsykedeliaan, Siim Randveerin sähkökitaran sivellessä heleästi kuulasta taustamaisemaa. Vesteid vanast varesest terävöittää säröä noin puolentoista minuutin loppufiilistelyn verran ja päättää kaikessa psykedeliassaan ehkä hiukan epäjohdonmukaisen mutta silti kaiken kaikkiaan oikein kelvon albumin.