The Goldberg Sisters: The Goldberg Sisters

Pias America

Näyttelijä Adam Goldbergin pärstä voi olla tuttu muutamasta Frendit -komediasarjan jaksosta tai Pelastakaa Sotamies Ryan-elokuvan sivuroolista. Kameran edessä häneltä luonnistuu sekä kevyt- että vakavahenkinen ilmaisu. Samaa genreuskottomuutta Goldberg jatkaa myös musiikkiprojektissaan: The Goldberg Sistersin indiepop-biiseille ei useinkaan riitä se normaali kolmen - neljän minuutin mitta, eivätkä normaalit bändisoittimet sellaisenaan tyydytä ilmiselvää perfektionistia. Tunnelmat vaihtelevat tasaisesti onnellisuudesta suruun ja voimakkaasta leijailevaan.

Nimen osoittama sisarusaspekti on tarkoituksella jätetty whitestripesmaisen epäselväksi. Ehkä joku sisar taustalla on vaikuttanut johonkin, mutta käytännössä Adam Goldberg johtaa orkesteria Earlimart-indieyhtyeestä tunnetun Aaron Espinozan avustuksella. Heidän lisäkseen Espinozan Los Angelesin studiolle on kerääntynyt viulisteja ja trumpetisteja, mutta lopulta se levyn tärkein soitin tuntuu olevan studio. Kuulostaa ehkä etovalta perinteisen popin ystävän korvaan, mutta lopputulos on toisenlainen.

Ylenmääräinen studionäprääminen ei tässä tarkoita ähkyyn asti hiottua Muse-soundia tai turhanpäiväistä klipklappia. Sen sijaan tuntuu kuin albumilla soittaisi jo vuosia yhdessä kiertänyt orkesteri. Goldberg ja Espinoza ovat monistaneet ja veivanneet edestakaisin sessiomuusikoiden ihan oikeilla soittimilla soittamia osuuksia niin, että äänimaailma on ilmava ja dynaaminen. Esimerkkinä tästä vaikka In Difference Between, joka lukuisista viuluista, kuoroista ja härpäkkeistään huolimatta onnistuu kuulostamaan rauhoittavan raikkaalta.

Levy alkaa hieman Midlaken Roscoeta muistuttavalla, hyvin rullaavalla folkhölkällä. Ensimmäinen käännekohta tulee heti sen jälkeen, kun vauhti tiputetaan kakkosraidalla minimiin: Mother Please (The World Is Not Our Home) on kuin kaulimella levitetty pieni pophelmi, joka kestää lähes seitsemän minuuttia, tuntuu polkevan paikallaan ja naulitsee silti kuulijan paikalleen koko kestonsa ajaksi. Seuraava tyylipoikkeama on puolivälin kaksikko You're Beautiful When You Die – Leif Erikson. Edellinen toimii hauraana ja lyhyenä introna jälkimmäiselle, joka yllättää rupisen rokkaavalla vaihteellaan. Se ei muistuta Sonic Youthia pelkästään sillä helpommalla tavalla, kaoottisella junttaamisella, vaan onnistuu myös tunkemaan sekamelskan sisään herkkyyttä.

Muu materiaali keinuu ja soljuu vastustamattomasti, toisinaan kaariaan aina laajentaen, toisinaan hieman räjähdellen. Kaiut, efektit ja 70-lukuiset syntikat vain maustavat soppaa. Parhaimmillaan, kuten Third Personin oikea-aikainen avaruussireeni, nämä yksityiskohdatkin aikaansaavat kylmiä väreitä.

Rikkaat orkestraatiot, polveilevat kappalerakenteet ja useat progemaiset outrot saavat kappaleet kuulostamaan omalaatuisilta ja oudoiltakin, mutta riisutuimmillaan (Skin Of The Patriot) niistä huomaa, että ei The Beatlesin perinteestä ole hirmu kauas päästy. Sanallisesti eriteltynä tämä kaikki voi tuntua kovin kummalliselta, mutta käytännössä hyvien melodioiden ystävän ei tarvitse ponnistella nauttiakseen tästä kulutusta kestävästä albumista.