Gallhammer: The End

Peaceville

Gallhammer järkytti metallimaailmaa olan takaa vuonna 2003, kun yhtyeen esikoislevy Gloomy Lights ilmestyi. Blackin, doomin ja crustin sekainen metalli oli kyllä raakaa, mutta tällä kertaa soitinten takaa löytyi japanilainen tyttötrio. Poikkeuksellinen sukupuoli takasi luonnollisesti tietyn määrän näkyvyyttä miesten perinteisesti hallitsemassa genressä, mutta debyytin ansiot ovat siitä huolimatta valtavat. Kolmikko oli vain yksinkertaisesti takonut kasaan pirun kovan metallilevyn – millä tahansa mittarilla mitattuna.

Kolme vuotta myöhemmin julkaistu Ill Innocence tasoitteli esikoisen äärimmäisempiä laitoja, kehittäen samalla bändin soundia ilman liiallisia kompromisseja. Näistä lähtökohdista odotin Gallhammerin kolmannelta tulemiselta paljon, mutta albumi pisti allekirjoittaneen hiljaiseksi aivan väärällä tavalla.

The End on kuin nimensä; loputon loppu, ikuinen kurimus, pohjaton kuilu ja horisontiton maisema. Harmi kyllä nämä vertaukset tulee nyt ymmärtää turhankin kirjaimellisesti, sillä vaikka aineksista voisi loihtia ensiluokkaista ahdistusta, jokin mättää japanilaisten kaavassa pahemman kerran. Hidastempoiset kappaleet raahautuvat voimattomina eteenpäin, rähinä tuntuu ponnettomalta, eikä riffien sekaan ole eksynyt ainuttakaan ykkösluokan ideaa. Nähtävästi kitaristi Mika Penetratorin poistuminen riveistä on vienyt jäljelle jääneeltä kaksikolta enemmän kuin kolmanneksen tehoista.

Kiekon pyörittyä loppuun tulee outo ja hämmentynyt olo. Yhdentekevistä kappaleista ei lukuisten soittokertojenkaan jälkeen muista juuri mitään, eikä se jaksa edes kiukuttaa – niin mitäänsanomattomasta teoksesta tässä on kyse. Ainoat plussat kaksikko ansaitsee rupuisista soundeista, jotka palvelevat kolhoa pakettia, sekä satunnaisista irtiotoista, jolloin yhtyeen loistokas menneisyys häilyy hetkittäin horisontissa.