Art Brut: Brilliant! Tragic!

Cooking Vinyl

Vuoden 2004 paikkeilla elettiin niin sanotun Art Waven kulta-aikaa. Tanssittavan ja kitaravetoisen post-punkin uusiksi kuninkaiksi nostettiin tuolloin yhtyeet Franz Ferdinand ja Bloc Party, jotka tekivätkin parhaillaan raikasta jälkeä ja ansaitsivat hypensä. Samaan rakoon puristi englantilais-saksalainen Art Brut, jota voisi pitää aikalaisiaan hiukan kirjallisempana tapauksena. Yhtyeestä nauttiminen on liki täysin kiinni suhtautumisesta solisti Eddie Argosin ilmaisuun. Jotkut ylistävät miestä uudeksi Mark E. Smithiksi, jonka lakonisen sarkastinen puhelaulu on yhtä iskulauseiden nerokasta virtaa. Toiset eivät ymmärrä näitä joitakin.

Art Brutin neljäs kokopitkä on ankean ärsyttävä, yliyrittävä ja vieraannuttava egotrippi mieheltä, jonka egosta ei kerta kaikkiaan välity mitään kiinnostavaa. Argos on nimennyt yhtyeensä ulkopuolisten – esimerkiksi vankien, mielisairaiden ja amatöörien – tekemää taidetta kuvaavan termin mukaan. Tällainen hulluksi profiloituminen yhdistettynä albumin huutomerkeillä kuorrutettuun ja ilmeisen sarkastiseen otsikkoon kuvaa Argosia ja yhtyettä oivallisesti. Yritys on kova ja tiedostamisen taso vittumainen, mutta tulokset jäävät hämmentävän köykäisiksi.

Smithin tai Jarvis Cockerin älyllisen viihdyttävyyden sijaan Eddie Argosia voisi verrata The Offspringin Dexter Hollandiin. Miesten mölähtelevässä hoilaustavassa on paljon samaa, joskin Argos flirttailee myös peribrittiläisen lad-kulttuurin suuntaan, ironisesti tietenkin. Ja eikö olekin sekopäisen hauskaa lainata albumin päätösraidan teemassa ruotsalaispoppari Emilian jättihittiä Big Big World? Ei, sillä Art Brut ainoastaan lötkäyttää oivalluksensa kuulijan eteen tekemättä niillä mitään. Kaikkein tyhjintä on Argosin loppumaton itseironia, jota hän ei kunnon narsistina malta olla sotkematta jokaiseen tekstiinsä. Teema tiivistyy levylle tyypillisen velttoon keinahteluun Sexy Sometimes, jossa Argos hölöttää kaikkien haluavan joskus olla seksikkäitä ja että I could make it happen with a voice like mine. Ei, sillä joskus asiat ja ilmiöt ovat oikeasti huonoja, eivät leikisti ”huonoja”.

Clever Clever Jazz ja Bad Comedian ovat vielä surkeampia, ideattomampia ja svengaamattomampia yritelmiä, Axl Rose taas ennalta arvattavalla tavalla kohdettaan ylistävä rykäisy. Ainoastaan maltillisemmassa Is Dog Earedissa Argosin töksäytykset osuvat kutakuinkin kohdalleen orkesterinkin onnistuessa tavoittamaan etenevyyttä ja tilan tuntua. Lohtu on kuitenkin laiha. Brilliant! Tragic! ei ansaitse aikaanne.