Gösta Berlings Saga: Glue Works

Cuneiform

Pompöösiltä kuulostavan Gösta Berlings Saga -nimen taakse ei kätkeydy narsistista multivirtuoosi-Göstaa, vaan nimen etymologia viitannee nobelisti Selma Lagerlöfin samannimiseen esikoisromaaniin. Eipä silti, nimen tuomat mielleyhtymät jonnekin Alan Parsons Projectiin tai vaikkapa ihan siihen kanadalaiseen Sagaankin sivuavat kyllä Gösta Berlings Sagaa myös musiikillisesti. Vahvoissa proge- ja post-rock-maisemissa kun liikutaan tällä vastikään helsinkiläisellä Korjaamo-klubillakin keikkailleella ruotsalaisinstrumentalistien kolmannella albumilla.

Levyn ensimmäinen kuuntelukerta oli hieman hämmentävä kokemus. Avausraidan pyörähtäessä käyntiin iskee korville nimittäin melkoisen diskanttivoittoinen äänimaisema, joka vaatii myös toistolaitteiston volume-potikan kääntämistä kohtuullisesti ohi pienimpien pykälien. Muutaman kuuntelukerran jälkeen näkemys soundi- ja dynamiikkavalinnoista kirkastui kuitenkin hiljalleen myös allekirjoittaneelle. Soundillista sulateltavaa siis riitti ja mielleyhtymät ohjautuivatkin jonnekin King Crimsonin remasteroimattomaan Red-albumiin. Crimson kuuluu kyllä muutenkin läpi levyn. Frippmäiset sävelkulut, yhdistettyinä dissonanssi-konsonanssi-kudelmiin, ovat monissa paikoin sitä Kinkkua itseään, mutta positiivista kyllä, ei jäljitelmällisesti.

Paitsi King Crimsoniin, vievät mielleyhtymät osaltaan myös Pekka Pohjolan tapaan nostaa klassisen ja kansanmusiikin elementtejä ilmaisullisen kokonaisrakenteen raaka-aineiksi. Tällaisia topoksia löytyy paikoin myös Glue Worksiltä ja tunnelmat kuljettavatkin toisinaan jonnekin 1800-luvun ruotsalaisiin saaristolaismaisemiin. Ehkäpä joku maanmies Bellmankin saattaa mukana kaikua.

Vahvasta progressiivisuudestaan huolimatta ei instrumentaalikappaleissa suuria solistisia virtuoosipuheenvuoroja käytetä, vaan teokset muodostetaan ennemminkin elokuvamaisiksi äänikertomuksiksi. Niinpä mukana kaikuvat niin 50-luvun scifin theremin-tunnelmat kuin Ennio Morriconekin. Tämä vie osaltaan painotukset jonnekin Magyar Possen, Radioheadin Amnesiac-albumin tai miksei Mike Oldfieldinkin suuntaan, joskin viimeisimmältä ei orkesteri sen koomin sävellyksellisesti tai tuotannollisestikaan juuri kuulosta. Äänimaailmaan siis lainaillaan niin elokuvallisuutta, psykedeliaa ja garagea kuin Raoul Björkenheimin Scorch Trion tapaisia freejazz-soundejakin, vaikkei nyt ihan noin radikaaleissa atonaalisissa rämeissä kahlatakaan.

Post-rockille tyypillinen, selkeiden solististen osuuksien puuttuminen ohjaa huomion vivahteisiin ja nyansseihin, joiden aikaansaamisessa studiotyöskentelyllä on ollut suuri rooli. Miksauspöytä lienee toiminutkin instrumenttina instrumenttien joukossa myös silloin, kun kappaleiden sovituksellisia ratkaisuja on työstetty lopulliseen ulkoasuunsa. Kääntäen samainen ilmiö tuottaakin sitten kovin pitkiä teemallisia toistorakenteita, jotka kyllä aavistuksen peräänkuuluttavat rikkaampaa varioivuutta ja paikoin jopa kutsuvat lähtöä sinne solistiseenkin lentoon. Veikkaan kuitenkin, että etenkin riittävän laadukkaissa kuunteluolosuhteissa kerroksellisuus ja dynaamisten variaatioiden hyödyntäminen tekee kappaleista siinä määrin moniulotteisia, että liian toistavuuden aiheuttamalta yksitoikkoistavuuden vaaraltakin vältytään.

Kokonaisuutena levy on mitä mainioin yhdistelmä inspiraation lähteinä hyödynnettyjä aineksia kudottuna yhteen omintakeiseksi ilmaisulliseksi kollaasiksi. Yhtye on kerännyt jo aiemmilla levytyksillään ylistäviä arvioita, eikä nytkään täydestä tähdistöstä jäädä kuin sen kuuluisan karvan verran. Itselleni orkesteri oli jäänyt jostain syystä entuudestaan tuntemattomaksi, muttei taatusti enää. Niin hienoa tavaraa tämä nimittäin on, että saatanpa kipaista kauppaan myös edeltäviä levyjä kaivelemaan. Ja mikä mainiointa, julkaistaan Glue Works perinteisten digitaalisten formaattien lisäksi myös vielä perinteisempänä vinyylinä.