Julkaistu: 29.05.2003
Arvostelija: Janne Kuusinen
Elias Kahila
Vuorossa omakustanne-sellorokkia. Älkää antako kansikuvan hämätä: levy ei sisällä tyrnävää Brian Setzer-rokkabillyakselia, vaan raskaammanpuoleista synkistelymaalailuheavyä. 13 vuotta selloillut, parikymppinen Kahila kertoo opiskelevansa mediamuusikoksi Jyväskylän amkissa, ja esikuvista hän mainitsee The Eaglesin ja Toton. Teknisessä mielessä Kahila liikkuu Terence Trent d’Arbyn tai Princen jalanjäljillä: hän on tehnyt osapuilleen kaiken levyyn liittyvän itse. Mutta niinhän se on tässä maailmassa muutenkin: optimaalisen tuloksen saavuttaakseen joutuu luottamaan vain itseensä.
Yritys hyvä kymmenen, etten sanoisi 11. “Mediamuusikko” tuntuu olevan Kahilalle hyvinkin sopivainen titteli vastaisuudessa, sillä hän on tuottanut maailmaan tasaisen varmaa, uskottavaa, kompressoinnin kestävää käyttömusaa. Se ei välttämättä ole ajatonta, eikä kovin omintakeistakaan (assosiaatioilta siihen A:lla alkavaan sellopoppoohoon ei voi välttyä), mutta huolella tehtyä - ja se riittää hyvin usein.
Seuraavissa projekteissaan neuvoisin mitä rakentavimmassa hengessä Kahilaa kiinnittämään huomiota sävyihin, melodioiden omintakeisuuteen ja rohkeampaan ilmaisuun: tällaisenaan vaikutelma on hieman akateeminen, tosikkomainen. Konerumpujen sankarisnaret ja pellit tuppaavat meuhkaamaan hengästyttävästi piisistä toiseen kovin kliinisesti, seurauksena automainosrockmainen vaikutelma - negatiivisessa mielessä, vain möreä miesääni, joka sanoo notta “Vaikeisiin olosuhteisiin Renault”, puuttuu. Lisäksi sellosta olisi luullut saavan enemmän irti vaikka efektein ja lisästemmoin. Nyt lilluu soitin hieman yksinäisen kuuloisesti täyteenahdetussa kitaravallimeressä. No, valinta- ja koulukuntakysymyksiäpä nämä.
Eli ei tässä moittimista: hyvä pelinavaus näinkin, ja kun ikää karttuu, niin ehkäpä ne tauotkin, jotka ovat musiikkia siinä missä nuotitkin, alkavat tehdä kummasti itseään tykö. Usein tärkeämpää kuin mitä soittaa, on se, mitä jättää pois.
