Al Di Meola: Pursuit of Radical Rhapsody

Song Surfer

Kuvitelkaa, että pääsisitte matkustamaan mielikuvien totaalikliseisiin paikkoihin. Myyttiseen Espanjaan tai itämaiseen hoviin, jotka ovat tuttuja elokuvista ja saduista. Ensin mainitussa vastaan tulisi flamencoa tanssivia señoritoja, joka paikassa käytäisiin härkätaisteluita ja kaikki olisivat tulisieluisia ja totaalisen kliseisellä tavalla hyperromanttisia. Toisessa paikassa joka kulman takaa tulisi vastaan 40 rosvoa tai lentäviä mattoja, lampunhenkiä olisi enemmän kuin tavallisia ihmisiä ja niin kutsuttua turismieksotiikkaa suorastaan tihkuisi jokaisesta nurkkauksesta ja seinänraosta.

Kuvitelkaa sama musiikilliseen muotoon. Jazz-veteraani Al Di Meola tunnetaan siitä, että hän yhdistelee musiikissaan progea ja flamecoa. Tässä tapauksessa mukaan on tullut pienoisia itämaisiakin sävyjä, joskaan ei erityisen raskain määrin. Idea on hyvä, mutta valitettavasti tällä erää lopputulos kuulostaa juuri siltä kuin sen voisi arvatakin kuulostavan - taituruudestaan huolimatta totaalisen kliseiseltä kasalta kikkailua ja taustamölyä tylsiin pikkurilli-pystyssä-illanistujaisiin. Levyn nimessä tavoitellaan radikaalia rapsodiaa, mutta joko Al Di Meola on kieroutunut postmodernisti tai minä en tajua enää mistään mitään, mutta tällainen hissimusiikin rajoilla käyvä akateeminen tylsäily ei ole käsitykseni radikalismista.

Taitaja soittava Di Meola on, hänen flamenco-näppäilynsä ovat mielenkiintoisia ja venyvät toisinaan kahdeksan minuutinkin paikkeille. Jamittelu on avainsana. Se mikä Di Meolalta kuitenkin puuttuu on sielu. Flamenco on parhaimmillaan juuri yksinkertaistettuna, mutta ei yksinkertaisena. Jazz-vaikutteet ovat tällä erää mukana aivan turhaan monimutkaistamassa soppaa, erityisesti kun ne edustavat albumin vähiten kiinnostavaa ja seikkailullista laitaa. Tuotanto on siloteltua ja turhankin putipuhdasta mikä vain entisestään korostaa sitä että levy on tarkoitettu ehkä soitettavaksi, mutta ei todella kuunneltavaksi. Vain Bona on kappale, joka saa synninpäästön antaessaan tilaa Di Meolan taidoille, hötkyilemättä turhia ja päästäen kitaran etualalle.

Kaiken kaikkiaan 72 minuuttia veteraanimuusikon flamenco- ja itämaisvaikutteista fuusiojazzia tuntuu aivan törkeän ylipitkältä ja puuduttavalta matkalta ammattisoittajien kikkailuspedeilyyn. Mikä kamalinta, mukana on vielä covereita, joilla ei tosiaankaan tee yhtään mitään. Viimeiset sekunnit maailman parhaimpiin kuuluvien popkappaleiden, Strawberry Fields Foreverin ja Over the Rainbow'n, hissimusiikkicovereista haipuvat korvakäytävistä iäisyyksiin levyn loputtua eivätkä toivottavasti koskaan sinne palaa.

Jos on olemassa niitä levyjä, joilla kliseisti sanoen voisi heittää vesilintua, tämä on yksi niistä, albumi joka ei tarjoa mitään kenellekään.