Al Di Meola: Pursuit of Radical Rhapsody

Song Surfer

Kuvitelkaa, ett� p��sisitte matkustamaan mielikuvien totaalikliseisiin paikkoihin. Myyttiseen Espanjaan tai it�maiseen hoviin, jotka ovat tuttuja elokuvista ja saduista. Ensin mainitussa vastaan tulisi flamencoa tanssivia se�oritoja, joka paikassa k�yt�isiin h�rk�taisteluita ja kaikki olisivat tulisieluisia ja totaalisen kliseisell� tavalla hyperromanttisia. Toisessa paikassa joka kulman takaa tulisi vastaan 40 rosvoa tai lent�vi� mattoja, lampunhenki� olisi enemm�n kuin tavallisia ihmisi� ja niin kutsuttua turismieksotiikkaa suorastaan tihkuisi jokaisesta nurkkauksesta ja sein�nraosta.

Kuvitelkaa sama musiikilliseen muotoon. Jazz-veteraani Al Di Meola tunnetaan siit�, ett� h�n yhdistelee musiikissaan progea ja flamecoa. T�ss� tapauksessa mukaan on tullut pienoisia it�maisiakin s�vyj�, joskaan ei erityisen raskain m��rin. Idea on hyv�, mutta valitettavasti t�ll� er�� lopputulos kuulostaa juuri silt� kuin sen voisi arvatakin kuulostavan - taituruudestaan huolimatta totaalisen kliseiselt� kasalta kikkailua ja taustam�ly� tylsiin pikkurilli-pystyss�-illanistujaisiin. Levyn nimess� tavoitellaan radikaalia rapsodiaa, mutta joko Al Di Meola on kieroutunut postmodernisti tai min� en tajua en�� mist��n mit��n, mutta t�llainen hissimusiikin rajoilla k�yv� akateeminen tyls�ily ei ole k�sitykseni radikalismista.

Taitaja soittava Di Meola on, h�nen flamenco-n�pp�ilyns� ovat mielenkiintoisia ja venyv�t toisinaan kahdeksan minuutinkin paikkeille. Jamittelu on avainsana. Se mik� Di Meolalta kuitenkin puuttuu on sielu. Flamenco on parhaimmillaan juuri yksinkertaistettuna, mutta ei yksinkertaisena. Jazz-vaikutteet ovat t�ll� er�� mukana aivan turhaan monimutkaistamassa soppaa, erityisesti kun ne edustavat albumin v�hiten kiinnostavaa ja seikkailullista laitaa. Tuotanto on siloteltua ja turhankin putipuhdasta mik� vain entisest��n korostaa sit� ett� levy on tarkoitettu ehk� soitettavaksi, mutta ei todella kuunneltavaksi. Vain Bona on kappale, joka saa synninp��st�n antaessaan tilaa Di Meolan taidoille, h�tkyilem�tt� turhia ja p��st�en kitaran etualalle.

Kaiken kaikkiaan 72 minuuttia veteraanimuusikon flamenco- ja it�maisvaikutteista fuusiojazzia tuntuu aivan t�rke�n ylipitk�lt� ja puuduttavalta matkalta ammattisoittajien kikkailuspedeilyyn. Mik� kamalinta, mukana on viel� covereita, joilla ei tosiaankaan tee yht��n mit��n. Viimeiset sekunnit maailman parhaimpiin kuuluvien popkappaleiden, Strawberry Fields Foreverin ja Over the Rainbow'n, hissimusiikkicovereista haipuvat korvak�yt�vist� i�isyyksiin levyn loputtua eiv�tk� toivottavasti koskaan sinne palaa.

Jos on olemassa niit� levyj�, joilla kliseisti sanoen voisi heitt�� vesilintua, t�m� on yksi niist�, albumi joka ei tarjoa mit��n kenellek��n.