No Joy: Ghost Blonde

Coop / Mexican Summer

Kahden kanadalaisen kitaristi-vokalistin, Laura Lloydin ja Jasmine White-Glutzin, perustaman No Joyn esikoinen on täynnä ääniä 90-luvulta. My Bloody Valentine, Sonic Youth ja Lush saattavat olla kaksikon kotisoittimien kuluneimpia esittäjiä, mutta heijastumien lisäksi No Joyn esikoisalbumi Ghost Blondelle on valikoitunut myös omaa ääntä.

Lähtökohta on tietenkin se, että shoegazen tai noisepopin saralla on hankala esittää mitään järin mullistavaa olematta jo määritelmän ulottumattomissa. No Joy onkin turhan monioikoista ollakseen vain shoegazingiä, mutta toisaalta sen rockilmaisu luottaa niin paljon kaikuefektiin, kerroksellisuuteen ja unenomaisen suhinan ja kohinan painottamiseen, ettei se kovin kauaksi päädy.

No Joyn virkistävin ja samalla erottavien puoli on sen nimensäkaltaisuus. Ghost Blonde on täynnä ilotonta, enemmän rock- kuin poporientoitunutta musiikkia, jossa biisejä ei ole rakennettu äänivallien ehdoilla. Kylmän ja etäisen ilmaisun taustalla piilee kaksikon aiempi tapa luoda biisejä yhdessä erikseen mantereen eri laidoilla. Silti levyllä nelikoksi laajentuneen No Joyn materiaalissa pilkottaa samanlainen teollinen lämpö kuin esim. Sonic Youthin kitaramelusta.

Ghost Blonde on biisillisesti mielenkiintoisimmillaan juuri silloin kuin se unohtaa leijuvat unitunnelmoinnit ja keskittyy pirteämpiin tempoihin; kun se kulkee Thurston Mooren ja kumppaneiden tallaamaa polkua. Silloinkin No Joy jää edeltäjistään, mutta osoittaa olevansa muutakin kuin yhden uudelleensyntymisbuumin tuote. Se myös povaa sille pidempää elämää: You Girls Smoke Cigarettes, Still sekä yllättävän bassovetoinen nimibiisi ovat hyviä taidonnäytteitä vieraantumisesta.