Philomela: Light

Plastinka

Philomela on Suomen tunnetuimpia naiskuoroja, ellei peräti se tunnetuin. Tällä levyllä saadaan kuulla yhtyeen esittämänä mitä erilaisimpia versioita standardeista ja suosituista pop-kappaleista aina levyn aloittavasta Haltin häistä Ultra brahan ja Lauri Tähkään.

Kiehtovinta levyssä ovat mieltä innostavat sovitukset. Albumi onnistuu luovimaan populaarimusiikin ja kuoromusiikin välillä erinomaisesti ja yllättävästikin. Levy saa hyvin todennäköisesti kuoromusiikkia tuntemattomankin arvostamaan ihmisääntä ilmaisukeinona käyttämällä tuttuja kappaleita ja parhaimmillaan saa innostumaan tyylistä enemmänkin.

Seuraava seikka ei ole varsinaisesti ammattitaitoisen yhtyeen itsensä ongelma, mutta on tällaiselle tietoisesti tuttuihin kappaleisiin tukeutuvalle levylle ominaista. Ymmärrän toki, että kappalevalinnat on tehty sen perusteella miten tuttuja ne ovat ihmisille. Näin ollen hyvin paljon viehätyksestä musiikkiharrastajalle riippuu siitä mitä on ajatellut alkuperäisistä kappaleista, ja levy tuntuu sen tähden sillisalaattimaiselta.

Kun mainittu Haltin häät tai Lapponia taipuvat luonnollisesti kuoroesitysten muottiin, yksi kaikkien aikojen suomalaisista pop-kappaleista Sinua, sinua rakastan ei vain pääse alkuperäisen version voimakkuuteen - mutta mikäpä versio pääsisi?

Toiset kappaleet taas tuntuvat olevan mukana aivan toisista syistä kuin musiikillisista ansioistaan. En ole varma onko esimerkiksi Lauri Tähkän idioottimaiset lyriikat sisältävä Pauhaava sydän kovinkaan mielenkiintoinen tapaus, vaikka se esitettäisiin mongolialaisena kurkkulauluna. Nytkin versiointi on hyvin erilainen, mutta se ei biisiä itseään pelasta. Samoin Nature Boysta luulisi olevan niin monta versiota, että vaikka tällä levyllä kuultava on viehättävä tapaus, se ei tuo ikivihreään tarpeeksi lisää jotta sen paikka olisi perusteltu. Itse asiassa minun on hyvin vaikeaa keksiä levyä, jossa tämän kappaleen sisällyttämisessä olisi mitään järkeä.

Hyvät valinnat onneksi miellyttävät tarpeeksi tasapainottaakseen kokonaisuutta. Yllättävästikin Chisun Sama nainen onnistuu alkuperäisesitykseen verrattuna löytämään vielä syvempää kyyneleet silmiin tuovaa herkkyyttä, joka yksin tekee levyn kuuntelemisesta viehättävää ja arvokasta. Myös päättävä Vesireittejä on yksinkertaisen kaunis kappale, vaikka sen esittäisi miten päin tahansa, mutta erityisesti näin ihmisäänien kanssa se iskee sydämeen asti. Parhaimmillaan Philomelan levy tuottaa kuuntelijalle juuri sitä mitä nimessään lupaakin, valoa sieluun.