Julkaistu: 27.05.2011
Arvostelija: Janne Kuusinen
Mascot Records
Bootsy Collins toimi aikoinaan Pappa Brownin basistina, kunnes tapahtui "tämä bändi on liian pieni meille kahdelle" -ilmiö. Yhteen yhtyeeseen mahtuu korkeintaan yksi superego. Collins on sittemmin tehnyt tymäköitä yksittäis-sooloraitoja Larry Grahamin tapaan, ja taitavatpa Collinsia ja Grahamia arvottavat kumpionparempi-keskustelut olla yhtä ikuisia ja ratkaisemattomia kuin McCartney vs. Lennon -soolotuotantoparemmuus-debatit.
Näillä vanhemman liiton bassostarboilla on 2000-luvun tullen tiukka paikka, kun koko ajan valokeilaan pukkaa toinen toistaan taitavampaa släppi-opetuslasta, ja vieläpä naispuolista, Ida Nielsenistä Rhonda Smithiin. Basismilla menee nykyisin todella hyvin, mistä Collinsin uutukainen on valitettavan haukotuttava käänteisosoitus. Bootsylle tuntuu riittävän edelleen takavuosien tuttu sapluuna: hassu hattu sekä pitkäsoittovihamielinen live-mentaliteetti.
Levyn kansi kertoo melko pitkälti, mistä Bootsyssä on kysymys yhä vuonna 2011. Jonkinlaisen "How to play band instruments" -oppaan mieleentuova etukansi on sisältönsä näköinen. "Tha Funk Capitol of the World" on täyteen tukahdutettu, koneistettu, rapattu, bullshitattu ja ylisämpleistetty sillisalaatti, jossa ei edes tuoksu silli, ja jonka kohderyhmänä on enämpi hiphopin kuin funkin ystävät. Biitti on parhaimmillaan tymäkähköä, mutta ylipitkien raitojen perustunnelma on lepsu. Poissa on Se Jokin, joka saisi myös kuulokkeitse kuuntelevan Stephen Hawkingin mukaan jammaamaan suoro ojossa.
Ja hemmetti, "featuring" -artisteja on ollut studion eteinenkin täynnä. Kernaasti käyttäisin heistä suurimmasta osasta adjektiivia "neverheard", ainakin omasta funk-näkökulmastani. Tekijämiehet Bobby Womack ja Dennis Chambers käväisevät toki näyttäytymässä (kuultautumassa?), mutta vastaavasti taas esim. näyttelijä Samuel L. Jacksonin läsnäolo levyllä ei oikein aukene. Välillä samplataan Jimi Hendrixiäkin, sitten kuullaan viulukonetta, jatkeeksi raukean kuuloista mustaa löpinää. Monotoninen r&b -läiske ja etenkin alkuintron madallettu miesääni tuovat mieleen Princen tylsimmät 90-luvun powergeneration-lätyt.
Puolitoista tähteä pyöristyköön kahteen, koska ameriikansaundi on kuitenkin hallussa, ja sekamekkala voi antaa irtoinnovaatioita uudemman mustanmusiikin ystäville. Ja missä onkaan se levyn nimen "Funk-pääkaupunki"? "Missä ikinä minä olen", vastaa Bootsy Collins, tuo funkin väsähtänyt Little Richard. Valitettavasti meikäläisen korviin kantautui miehen tältä levyltä vain korkeintaan funkin Somero, ja se on vähän se.
