Milla Viljamaa: Minne

Omakustanne

Milla Viljamaan toisella soololevyllä monialainen taiteilija väläyttää osaamistaan satumaisten maisemien loihtimisen parissa. Viljamaan sävellyksiä ja soitantoa on kuultu niin sirkus-, teatteri- kuin elokuvaympyröissäkin, ehkä tunnetuimpana Dome Karukosken Tummien perhosten koti. Aiemmin Viljamaata on levyillä saatu kuulla osana monia kokoonpanoja sekä duona Johanna Juholan kanssa.

Viljamaa taituroi esimerkiksi celestan, klaviolan, pianon ja harmonin kanssa. Instrumentaalisena hönkivä levy vie kuuntelijan matkalle Irlannin nummien ja pohjolan metsien lävitse jos jonkinlaisiin fantasiamaailmoihin ja aina kotoisiin puutarhoihin saakka. Kymmenen kappaleen aikana koetaan niin kohtalokas Neiti Marplen tango kuin tutustutaan Odinin korppeihin Huginiin ja Muniniin.

Toki levyllä kuullaan perinteisempiä kitaraa, lyömäsoittimia ja bassoa. Hallitsevina ääninä toimivat silti Viljamaan moniosaaminen ja musiikillista tilaa hallitsevien jousisoitinten kvartetti, jotka luovat kamarimusiikin tunnelmaa, täysin vailla minkäänlaista kuivakkuutta. Kitara toimii ilahduttavana mausteena esimerkiksi kappaleessa Valkea kuin lumi eikä nouse koskaan liian hallitsevaksi elementiksi. Lintukodossa-kappaleessa helisevä celesta taas on erinomaisen hellä ja herkkä ilmestys, joka tekee biisistä ehdottomasti levyn kohokohdan. Ihmisääntä kuullaan vain sävellysten osana, kuten edellä mainitussa korppilaulussa.

Harmoni ja kumppanit tuonevat lähinnä pop-musiikin maailmoihin tutustuneelle untuvikolle mieleen Alamaailman vasarat kepeimmillään, mutta muuten ollaan hyvin kaukana vasaroiden synkeähkön veijarimaisesta ja jyskäävästä ilmaisusta. On vaikeaa kuvailla Minneä jotenkin kattavasti. Toisaalta mielessä käyvät jostain syystä (kirjojen) muumit, toisaalta maailmanmusiikki tangosta afrikkalaisiin vaikutteisiin - ja sitten jo edellä mainittu kamarimusiikki ja monet keskiaikaiset sävellykset. Tiettyä akateemisuuden tuntua saattaa olla ajoittain ilmassa, mutta tympeä kikkailu loistaa poissaolollaan.

Viljamaan musiikki on liian kunnianhimoista ollakseen tavanomaisen kepeää folkia, toisaalta se on liian kepeää ja mielikuvitusrikasta ollakseen jäykistelevää, ehkä enemmänkin soundtrack jollekin kirjoittamattomalle kirjalle kuin elokuvalle. Siksi vertaisinkin sitä kahteen muuhun hyvin teatraaliseen ja seikkailuhenkiseen instrumentaalilevyyn, huolimatta soundien ja tyylien erilaisuudesta: Bo Hanssonin urkuvetoiseen progelevyyn Sagan om ringen ja porilaisen postrock-ryhmä Magyar Possen Kings of Timeen. Kaikki nämä levyt onnistuvat luomaan, Hanssonin jopa huolimatta perustumisestaan Tolkienin kirjaan, vaikuterikkaan mutta oman ja uudenlaisen, raikkaan ja avaran maailmansa, jossa mielikuvituksen käyttö on enemmän kuin sallittua.

Minne (jonka nimi on tarkoitettu toimimaan sekä suomeksi että ruotsiksi) on kevyt mutta railakas, unenomaisen pehmyt levy ja sopii yhä lämpimämmäksi käyvään alkukesään ja raikkaan sateisiinkin päiviin enemmän kuin loistavasti.