Deep Purple: Phoenix Rising

Edel

Machine Head-klassikon (1972) levyttänyt Deep Purplen MK2-kokoonpano (Gillan-Blackmore-Glover-Paice-Lord) on yksi niitä harvoja bändejä, joka on niin vastustamattoman hyvä, että uppoaa jopa tällaiselle hard rockia hylkivälle yksilölle. Kun tällä cd-dvd:llä roiskiva MK4-versio kokoontui ensi kerran yhteen vajaa kaksi vuotta MK2:n hajoamisen jälkeen, yli puolet bändin jäsenistä oli ehtinyt vaihtua. Kaiken lisäksi tuuliset pestit löytyivät nimenomaan 1970-luvun classic rock -bändien kivijaloista: kitarasta, rytmiryhmän puoliskosta ja laulusta.

Ei sillä, etteivätkö Jon Lord ja Ian Paice olisi olleet varsinaisia pirulaisia omilla tonteillaan (ja olivatkin uuden kokoonpanon kantavia voimia), mutta Ritchie Blackmore oli kuitenkin sillä hetkellä yksi maailman parhaista kepittäjistä ja nuori Ian Gillan täydellinen laulaja juuri tälle bändille. Tilannetta ei ainakaan helpottanut se, että uudessa bändissä pöllyssä toikkaroivien kielisoittajien prosentuaalinen osuus oli Saddam Husseinin tai Stalinin äänestysprosentin luokkaa; Glenn Hughes ja Tommy Bolin nuuhkivat muutakin kuin raikasta ilmaa.

Varsinkin Bolin on saanut sapiskaa vuosien varrella. Totuuden nimessä on kuitenkin myönnettävä, että pian Purplen hajoamisen jälkeen menehtynyt kitaristi ei saanut erityisen hyvää jakoa osaamisensa todistamiseen. Vuoteen 1995 asti ainut MK4:n virallinen liveäänite oli nimittäin peräisin keikalta, jolla Bolin soitti lähes tunnottomalla vasemmalla kädellä. Mies oli lääkehuuruissaan nukahtanut istualtaan kätensä päälle ja ainut toimiva sormi oli nimetön. Bolin improvisoi soittamalla barresointuja ja Lord paikkasi uruilla.

Samaiselta Tokion keikalta 1975 on peräisin myös osa tämän live-cd:n esityksistä ja 30 minuutin live-dvd kokonaisuudessaan. Kuvallinen anti on kuppaisesta keikasta huolimatta perusteltua, sillä kyseessä on Bolinin ainut esiintyminen filmillä. Sen sijaan livelevyn koostaminen kahdelta aiemmin julkaistulta keikalta (joista vain toisella keikalla kitaristilla on molemmat kädet) on hämmentävä ratkaisu. Pelkät levyt sisältävä promojulkaisu ei vastauksia tähän anna. Vain levyn neljässä Longbeachin-vedossa voi kuulla häivähdyksen ”aitoa” Purplea.

Arvosana kipuaa kuitenkin pykälällä tuoreen dokumentin ansiosta. Hughes ja Lord turisevat konstailematta MK2:n hajoamisesta koko yhtyeen lopettamiseen saakka 1976. Hurjinta antia on surullisenkuuluisa Indonesian-reissu lapsia retuuttavine dobermanneineen. Hughes ja Lord uskovat Bolinin tavoin, ettei reissulla sattunut roudarin kuolema ollut onnettomuus. Bolin ehti todeta ennen poismenoaan: ”Hän putosi lukittuun hissikuiluun sen jälkeen, kun häntä oli lyöty päähän. Sekö on tapaturmaista?” Laulaja David Coverdalen ja rumpali Ian Paicen näkemyksiä MK4:n tarinasta ei jostain syystä dvd:llä kuulla.