Seasick Steve: You Can´t Teach Old Dog New Tricks

Play It Again Sam

Seasick Steve on helvetin sympaattinen tapaus. Tai en tiedä millainen herra Steven Gene Wold on ihmisenä, mutta se että seitsemänkymppinen entinen kulkurismies päätyy brittiläisten indielehtien vuoden tulokkaaksi, Yhdysvalloista Norjaan ja Britteihin päätyneen bluesmiehen showta päästään Suomessakin seuraamaan ja levyä alkaa puskea vasta lakisäätöisessä eläkeiässä tasaiseen tahtiin, on kaikkineen jotenkin kauhean positiivinen asia nuoruutta ja aina uutta tuotteistettua idolia hehkuttavassa musiikkikulttuurissa. Musiikin puolesta Steve todellakin ansaitsee hehkutuksensa, sillä vuoden 2004 debyytin Cheap jälkeen nyt ruodittavana oleva You Can´t Teach Old Dog New Tricks on jo kuudes albumillinen herran muhevan ajatonta rymistelyä eikä taso ainakaan tämän levyn osalta ole laskusuunnassa.

Hitaimmillaan Steve osaa pysähtyä rauhallisen näppäilyn äärelle kuin itse mestari Johnny Cash viimeisinä aikoinaan - esimerkiksi avausraidalla Treasures miehen tulkinnassa on samanlaista ajattoman massiivista patinaa joka nostaa niskakarvoja pystyyn kunnioituksesta. Toinen rauhallisemmin vaaniskelevan puolen verrokki on kotimainen Jolly Jumpers, jonka shamaaniblues pysäyttää hieman samalla tavalla kuin kolmosraita Burnin´ Up. Eniten Seasick Steven totuus silti on edelleen menevämpi murea blues, kuten nimiraidan hypnoottisesti svengaavalla munakkuudella, Don´t Know Why She Love Me But She Don hilipatihippaavalla hölkällä tai akustisemmalta puolelta Have Mercy On The Lonelyn nuotiosooloilulla.

Steve on tällä albumilla erinomaisessa vedossa, mitä vielä vahvistaa oivallisesti valitut vahvistusjoukot. Dan Magnussonin lyömät ovat vahvasti mukana, samoin itsensä Zeppelin-legenda John Paul Jonesin bassottelu. Georgina Leachin viulu tuo muutamiin kappaleisiin lisämaustetta. Poikansa Paul Martin Woldin käsialaa oleva Whiskey Ballad, jonka isä ja poika yhdessä tulkitsevat, sopii kokonaisuuteen sulavasti. Doghouse Boogie -hitin teemalla jatkava Back In The Doghouse on yhtä lailla hitikäs - mitään huteja tai heikkoja esityksiä ei albumilta löydy. Seasickin banjo, kolmikielinen Trance Wonder, sikarilaatikkokeppi ja Morris Minor-kitara värittävät kokonaisuutta vielä lisää. Albumin ilme on yhtenäinen, mutta samalla värikäs. Kyllä tämäkin levy taitaa kuulua must-hankintoihin...