Jore Marjaranta: Niin kaunis on Helsinki nyt

AXR

Tänä vuonna 50 vuotta täyttävällä Jore Marjarannalla on jo takanaan pitkä ja kunnioitettava ura. Hän on ollut solistina Leningrad Cowboysissa, Albert Järvinen Bandissa ja Guitar Slingersissä sekä julkaissut soolourallaan lukuisia hittisinglejä, joista tunnetuimmat lienee Haaveet kaatuu ja Salkkari-tunnarinakin soinut Tunteisiin. Viides sooloalbumi Niin kaunis on Helsinki nyt katkaisee muutaman vuoden hiljaiselon.

Saatekirjeessä kerrotaan, että uutuusalbumi "todellakin kuvastaa Jorea aidoimmillaan!" Toivon ja haluan uskoa, ettei väite pidä aivan paikkaansa. Nimittäin, jos levyn musiikista vetää yhtäläisyysmerkit miehen persoonaan, on Marjaranta hajuton, riskejä kaihtava, imelä ja pikkukiva kaveri, jolla on välillä niin kornit jutut että nolottaa.

Niin kaunis on Helsinki nyt on albumi, jolla on moni asia niin pielessä, että koko hommaa alkaa epäillä parodiaksi. Aloitetaan esimerkiksi kansikuvasta: en tiedä, mistä mediapajasta layout on peräisin, mutta varmaa on se, ettei uusi vuosituhat ole siellä vielä alkanut. Epäilen, että Marjarannalla on joku vedonlyönti päällä epäonnistuneimmasta levynkannesta. Vai mikä muu selittää sen, että vuoden 2003 Värit-albumin kannessa mies kaivaa muniaan? Jos ette usko, googlatkaa.

Sitten itse musiikkiin. Marjarannan rock-taustan tuntien on hämmentävää, miten hailakkaa pop-iskelmää mies nykyään tekee. Esa Niemisen tuotantoliukuhihnalla syntynyt levy nostaa esiin yhden kysymyksen yli muiden: onko tosiaan niin, etteivät paikallisradioiden kuulijat siedä yhtään haasteita? Albumin kulmat on hiottu niin pyöreiksi, että oikein tekee pahaa.

Ja se vasta pahaa tekeekin, kun Marjaranta taustabändeineen lähtee irrottelemaan. Minut sitokaa ja Pii pi - pii pi ovat pikkukivaa muka-revittelevää keski-ikä-rockia, joita kuunnellessa alkaa vanheneminen hirvittää. Tällaistako se raju rock on sitten viisikymppisenä? Marjarannan omista kätösistä syntynyt Pii pi - pii pi hämmentää myös lyriikoillaan: "Jos tää ei kelpaa, innosta / voin vaihtaa kaistaa tiedosta / pii pi pii pi / pii pi pii pi". Imitoiko se nalkuttavaa vaimoaan vai mitä ihmettä tapahtuu?

Lyhimmän korren vetää kuitenkin "ihana balladi" Me kahdestaan, jonka äärimmäinen imelyys nostaa parodiateorian jälleen esiin. Ei kai kukaan tosissaan voi vuodattaa sydänvertaan tällaisen kappaleen muotoon! Suosittelen muuten leikkimään biisiä kuunnellessa loppusointujen arvauspeliä. Oma osumisprosenttini oli melko korkea.

Jore Marjarannassa ei sinänsä ole solistina mitään vikaa, jos unohtaa sen, että mies osaa laulaa vain joko kovaa tai täysiä. Hänen esittämänsä materiaali on sen sijaan niin munatonta, että luulisi Jorea itseäänkin vähän hävettävän. Mutta täytyyhän ne rahat jostain tienata. Ei Coloradossakaan varmaan ihan halpaa asuminen ole.

Jottei menisi ihan lyttäämiseksi, on todettava, että levyltä löytyy kaksi hyvääkin hetkeä. Vaikkei Matti Järvisen klassikko Sameassa vedessä saakaan parasta mahdollista kohtelua, on se sävellyksenä aivan eri tasolla muuhun levyyn nähden. Ja jos yksikään Marjarannan kuulija löytää tätä kautta Järvisen vuoden 1976 erinomaisen Matin levyn, on Marjaranta tehnyt kulttuuriteon.

Toinen kohokohta on levyn päättävä nimikkokappale. Peter Jöbackin alun perin levyttämä biisi on oikeasti loistava veto. Juha Siltasen suomentamat lyriikat ovat muiden iskelmälatteuksien keskellä vakuuttavat ja Marjarantakin on kappaleessa elementissään. Myös yhtyeen soitto on tyylikästä ja lopun U2-fiilistely The Edgen kitarasoundeineen ja taustahuutoineen toimii. Tähden arvoinen suoritus.