Mummypowder: Centuries Later

Grandpop

Helsinkiläisen kitarapop-yhtye Mummypowderin kaksi 2000-luvun alun albumia V. Strange ja Consternation! Uproar! yhdessä edellisen vuosituhannen viime hetkillä julkaistun debyytin The Heavyweight Champions kanssa nostivat Janne Lehtisen johtaman bändin yhdeksi kotimaan mielenkiintoisimmista klassisista brittipoppia amerikkalaiseen perimään yhdistelevistä kokoonpanoista. Viimeisin - vuoden 2004 Consternation! Uproar! - onnistui keräämään kiitosta niin kriitikoilta kuin pääsemään MTV-pyöritykseen. Omassa silloisessa arviossani kehuin yhtyeen "upeita kitaramelodioita, klassista pop-tyylitajua, suriseviakin kuusikielisiä ja Jannen kaunista laulutulkintaa...". Laatusanat "lämminhenkinen, melodinen, kaunis ja maanläheinen" pätevät edelleen mutta onko maailma enää sama?

Vaikka edellisestä lätystä on kunnioitettavat seitsemän vuotta, on Mummyjen kaava vahvasti uskollinen juurilleen - vauhdikkaat mutta harmoniset voimapop-rallit lyövät osuvasti kättä rauhallisemman haikeilun kanssa ilman väkinäisyyttä tai turhaa stressiä. Länsimaisen popmusiikin perimä tiivistetään joskin aika yllätyksettömään niin kaikessa ajattomassa harmonisuudessaan ja komeine melodioineen sen verran komeaan pakettiin, että levy on ihan yhtä vahvasti tai vähän ajassa kiinni kuin viime vuosikymmenellä tehdyt. Hyvässä musiikissa on parhaimmillaan sellainen ajaton patina joka vie kuulijan pois välkkyvien valojen kiireestä ja määräaikojen paineesta. Haikeimmillaan Centuries Later luo mielikuvia jopa vähemmän kuiskaavaan painokseen Sister Flosta, stemmoissaan yhtye kumartuu aina Beatlesin äärelle ja vaikka soundi-ilme ja mausteet ovat moderneja, on niissä myös onnistuttu hienovaraisella kerroksisuudella tavoittamaan sellainen nostalgisuus joka ei tiettyä aikaa tai musiikkikarsinaa kumarra.

Vaikka miehet ympärillä ovat aikojen saatossa vaihtuneet, on Mummypowderilla edelleen sama tuttu visio johtotähtenään. Pitkällä kypsyttelyllä yhtye on luonut siitä erinomaisen albumikokonaisuuden, joka on keskimäärältään aiempia harmonisempi ja kypsällä tavalla seesteisempi ja samalla enemmän loppuun asti viilattu. Centuries Later on toki vain yksi voimapop/kitarapop-albumi muiden joukossa eikä sinänsä esittele mitään sen käänteentekevämpää kuin komeita kitaramelodioita, hienoja nyansseja, loppuun asti mietittyä harmonisuutta ja kipakampien voimarallien vastapainona ajatonta kevytmelankoliaa. Mutta tarvitseeko sen muuta tehdäkään?