Jarkko Martikainen: Usko

Sakara

Hämmentävää. Tuntuu kuin viime aikoina joka toisen levyarvion yhteydessä on tullut jonkinlaisia mielleyhtymiä Dave Lindholmin klassiseen Aino-albumiin. Jarkko Martikaisen takaperoisen Raamattu-trilogian viimeisen osan kohdalla nämä mielikuvat ovat harvinaisen perusteltuja. Aliarvostetun Toivo-edeltäjän pelkkä akustinen kitara on vaihtunut kuusihenkiseen, säästellen jaskaavaan Äänioikeuteen, jonka arsenaalista löytyvät kitaran lisäksi viulu, puhaltimet, kontrabasso, sello ja lyömäsoittimet. Mahtava bändi.

Vellu Halkosalmen poikkitaiteellinen yhtye pysyttelee kuitenkin akustisessa soinnissa. Siinä sivussa Martikainen kutoo uransa parhaimpiin kuuluvan tekstimateriaalin ja myös useita todella komeita sävellyksiä. Mies saa tunnetusti aivan liian vähän arvostusta sävellystaidoistaan, sanoitusideoiden korostuessa. Toisaalta, nämä kaksi puolta kulkevat Martikaisen ilmaisussa siinä määrin käsi kädessä, ettei tämänkään levyn kappaleista kuin pari hassua säväyttäisi vaikkapa vieraskielisenä; molemmat puolet ovat levyllä harvinaisessa harmoniassa.

Martikainen tutkii Uskoa samoin tavoin kuin edeltäjiään Rakkautta ja Toivoa; mahdollisimman monesta ja vinostakin kulmasta. Uskon pohdinnat eivät jää pelkän uskonnon piiriin ja teemoissa sivutaan myös uskonpuutetta. Levy levyltä kohti Dylania hivuttautunut ilmaisu saa lakipisteensä toistakymmentä säkeistöä sisältävässä runollisessa Balladi huvijahdista –teoksessa. Yksi moniulotteisen biisin lukuisista näkökulmista voisi olla nyky-yhteiskunnan Odysseus, jota ei kutsu edes seireenit, mutta silti hänet on kahlittu veneeseen.

Uskoa kuunnellessa on vaikea uskoa, että nuoren Martikaisen teksti oli kesy, jos siinä ei lahdattu ketään. Kypsemmällä iällä Riihimäen rantarosvosta on kuoriutunut jopa realistisen optimismin pieni marttiservo. Koko albumin tunnelma kiteytyy vallattoman Huominen on kaukana –irkkurallattelun hirtehissä säkeissä: Kun kyynelkaasun keskeltä näin Gudmunssonin pään/se nauroi: ”luulittekos, että alan itkemään!” Asunnottomien talonvaltaajien pienistä iloista ja suurista suruista voimansa saava rempseily on kiehtovaa tulkittavaa erityisesti hahmojen nimivalintojen ansiosta. Sen lisäksi, että Gudmunsson on harvemmin kenenkään Rapen tai Peran sukua, se sattuu olemaan myös talouskriisissä velloneen Islannin keskuspankin pääjohtaja.

Martikainen sivaltaa myös Suomen poliittista ilmapiiriä kertomalla tarinaa routivien peltojen hyisistä halla-ahoista. Isoisä graniittirappusilla pudottaa polvilleen, kun tajuaa mistä kappaleen nimi juontuu. Vahvin riippuvuus lumoaa pienellä ja hennolla otteellaan ja Niin yksin? sekä Huolen hukkaaja ovat puhdasoppisia folk-sävellyksiä. Jos mulla menisi todella huonosti päättää trilogian uuteen versioon koko saagan avausraidasta. Ehkä seuraavaksi tutkitaan isänmaata, uskontoa ja kotia?