Turning Page: Lady in Disguise

Madmix

Kouvolasta, tuosta Kymijoen ja hyppyrimäkien kaupungista, on rock-tietoisuutemme iskostettu niin Peer Güntin kuin Viikatteenkin kaltaisia orkestereita. Samaisesta geograafisesta sijainnista ponnistaa nyt vuorollaan progressiivisen rockin hyllypaikkaan itsensä asemoiva Turning Page. Kun yhtye ilmoittaa soittaneensa levyn lähes livenä sisään, paketoi äänitteensä graafiselta ilmeeltään huoliteltuihin kansiin ja liittää saatekirjeen sijasta mukaan mediatiedotteen, lataavat ulkoiset tunnusmerkit musiikilliselle sisällölle jo aikamoisia odotuksia.

Alku onkin lupaava. Akustinen avausraita Opening johdattaa ajatukset jonnekin Pink Floydin Obsurced by Clouds -levyn maisemiin. Mutta sitten tapahtuu jotain. Jatkumoksi sidottu Confession siivittää särökitaroiden saattelemana mielikuvat nimittäin aikalailla toisenlaisiin tunnelmiin. Jonkinlainen progressiivishöysteinen voimapop osoittautuukin lopulta määritelmäksi, joka tuntuu kantavan läpi levyn pääasiallisen muotokielen. Ja jos nyt kevyesti progelta lainaillaankin, ollaan henkisesti lähempänä jotain Dream Theateria kuin King Crimsonin kaltaisia todellisia kokeilijoita. Pääosin liikutaankin tutunkuuloisten, kitaravetoisten nykyrallien maailmassa. Eipä silti, on joukossa toki selkeämmin progeltakin ammentavia viisuja. Erityisesti nimikappaleessa kaikuvat niin Porcupine Tree kuin kotoinen Ageness-yhtyeemmekin. Myös Red Ocean vakuuttaa vahvalla tunnelmallaan.

Levy on äänitetty analogisesti ja kitarat on tarkoituksellisesti panoroitu vastakkaisille laidoille. Ratkaisulla lienee tavoiteltu yhtäältä 70-lukulaista stereoäänikuvaa, toisaalta saatteen mainostamaa livetunnelmaa. Näistä elementeistä onkin jostain syystä tullut eräänlainen uskottavan rock-estetiikan normi. Siis siitäkin huolimatta, että aika moni menneiden vuosikymmenten suuruuksista arvosti ensisijaisesti studiotyöskentelyä ja ajan uuden teknologian hyödyntämistä sinä kaikkein merkityksellisimpänä rock-taiteen tekemisen muotona. Ei tässä analogiatunnelmoinnin tavoittelemisessa silti mitään väärää ole – päinvastoin. Levyn instrumentaalinen soundimaailma nojaa kuitenkin aikatavalla nykyaikaisiin ratkaisuihin. Tämä asettaakin kysymyksen, onko valittu äänitys- ja jälkituotantotapa sittenkään se paras mahdollinen tulokulma muille äänimaisemallisille ratkaisuille.

Myös livepainottunut äänitysprosessi asettaa omat haasteensa. Tietty pidättyneisyys soittoa nimittäin vaivaa. Livetunnelman tavoittamisessa kun pitäisi yhtäältä puskea eteenpäin psykofyysisen kokonaisuuden voimin ja toisaalta pitää soiton tasokin studiotyön edellyttämissä laadullisissa raameissaan. Ei aivan helppo tavoite; varsinkin, kun ulkopuolista tuottajaa ei levyllä ole. Kompensaatiota tälle lievälle varovaisuudelle tuo kuitenkin vahva ja vapautuneesti tulkittu laulu. Eikä varsinaisessa soittotaidossakaan toki mitään vikaa ole. Tarkkuuteen onkin panostettu, mutta tällä kertaa rohkeuden hinnalla. Sovituspuoleen jäin myös kaipailemaan hieman kulmikkaampaa tarttumapintaa.

Vaikka osa levyn kappaleista ei nyt ihan lopullista intohimoa herätäkään, osoittaa Turning Page parhaimmillaan omaavansa annoksen potentiaalia. Jos nimittäin paras viidennes määrittäisi kolmea neljäsosaa kokonaisuudesta, saattaisi se tähdistökin päivittyä kirkkaammaksi.