Ben Waters: Boogie 4 Stu – a Tribute to Ian Stewart

Eagle

Joskus kaikki vain menee niin kuin Strömsössä. Aikamme parhaisiin boogie-woogie- ja rock’n’roll –pianisteihin kuuluva Ben Waters oli jo vuosia halunnut tehdä tribuuttialbumin ”kuudennelle rollarille” Ian Stewartille. Alun perin miehen piti äänittää tämä hyväntekeväisyyslevy itsekseen pienessä studiossa, mutta kun yksi pieni elefantti marssi eteenpäin ja mainitsi ideastaan rollarirumpali Charlie Wattsille, puskaradio kasvatti osallistujien määrän hiljakseen siihen pisteeseen, että Watersilla oli kasassa norsulauma.

Hän teki tästä sen johtopäätöksen, että Stewart oli pidetty mies. Jos tämän albumin musiikkiesitysten perusteella asiaa tarkastelee, niin tulee hyvin äkkiä samaan tulokseen. Levy jää toki historiaan myös sillä, että tämä saattaa olla viimeinen julkaisu, jolla Keith Richards, Ronnie Wood, Charlie Watts ja Mick Jagger ovat mukana. Melko varmasti se on viimeinen levy, jolla edellä mainitun nelikon kanssa musisoi 1991 Stonesista eronnut basisti Bill Wyman. Ja onhan mukana myös juhlakalu itse, live-äänitteen muodossa.

Eivätkä vierailijat pelkkiin vieriviin kiviin rajoitu. Mukana on myös muun muassa Watersin serkku PJ Harvey sekä omasta showstaan Suomenkin tv:ssä tutuksi tullut pianotaituri Jools Holland. Tosiasiassa koko vieraskööriä tai edes kaikkia rollareita ei missään vaiheessa nähty samassa studiossa. Hämmästyttävintä levyssä onkin, että ympäri maailmaa kuudessa eri paikassa (seitsemässä, jos Stu-live lasketaan) äänitetty albumi kuulostaa (lähes) johdonmukaiselta kokonaisuudelta, jolla on myös jonkinlainen draaman kaari.

Ironian piikki pistää parastaan (tai pahintaan), kun seniilien käppänöiden kokoontumisajojen heikoin ja ennalta arvattavin lenkki on muuan PJ Harvey. Mimmi olisi voinut vetää maton alta jollain härkäsellä ja rupisella bluestulkinnalla, mutta sen sijaan hän tyytyy hönkimään vanhan Doc Pomus –ikivihreän Lonely Avenue avant-gardesti läpi. Voi olla, että sarkastiset viikseni tykkäisivät, jos minulla olisi sellaiset. Toinen miinus tulee siitä, että Wymanin jälkiäänittämät bassottelut kuulostavat ajoittain hiukan päälle liimatuilta.

Oli vanhoista tuholaisista mitä mieltä tahansa, heidän ammattitaitoaan on vaikea kiistää. Jagger sai levyllä versioimansa Watching the River Flow –Dylan-lainan pohjasoitot sähköpostilla Ranskaan – ja lähetti vajaan tunnin sisään omat valmiit laulu- ja huuliharppuraitansa paluupostina! Itse en menisi ihan niin pitkälle kuin Waters, joka väittää biisiä yhdeksi kumihuulen parhaimmista laulusuorituksista. Hyvää työtä toki, olosuhteet huomioon ottaen. Mainitsemisen arvoista on myös keskiössä helisevä Watersin ja Hollandin pianismi, joka on läpi levyn yhtä hunajaa.