The Blanko: Flying Colours

Ratas

Jo muutama vuosi sitten EP:llään vakuuttanut Blanko on lisännyt nimensä eteen liitteen The ja julkaisee pitkän kypsyttelyn jälkeen debyyttilevynsä Flying Colours. Levy-yhtiön tuella laadukkaassa studiossa olisi kuvitellut syntyvän vielä iskevämpää jälkeä kuin EP:llä, mutta aivan näin asia ei ole. Kovien odotusten jälkeen Flying Colours tuntuu pieneltä pettymykseltä.

Perusasiat The Blankolla on edelleenkin kunnossa. Triosoitto on vahvaa ja etenkin vokalisti/kitaristi Pauli Hauta-ahon valovoima kannattelee levyä pitkälle. Moderniin voimasointurockiin, 70-lukulaiseen revittelyyn ja Muse-henkisiin riffittelyihin ja laulumaneereihin nojaava musiikki on toimivaa, mutta yhtyeen omaa ilmettä jää usein kaipaamaan.

Villinä livebändinä tunnettu The Blanko ei täysin onnistu alkukantaisen energian välittämisessä levymuodossa. Osasyyllisenä tähän on pidettävä hampaattomaksi puunattua äänimaailmaa. Varsinkin rumpusoundit ovat ihmeellisen vaisut ja Jakke Saarisen sinänsä vakuuttava soitto kuihtuu läpsyttelyksi. Myös bassoon kaipaisi enemmän voimaa ja säröä. Omituista kyllä, omakustanteisella EP:llä soundimaailma oli paljon vakuuttavampi.

Kun rytmiryhmän soitto pidetään aisoissa kehnoilla soundeilla, nousee Hauta-ahon kitarointi valokeilaan. Ja paikkansa parrasvaloissa se totisesti ansaitsee. Päällekkäisiä kitararaitoja on vain vähän, mikä korostaa Hauta-ahon virtuositeettia. Tyhjäksi tilutteluksi kepitys ei kuitenkaan mene missään vaiheessa, vaan tyylikkäät riffit ja arpeggiot paikkailevat hyvin heikompiakin sävellyksiä.

Kahdeksan kappaleen mitassa Flying Colours on juuri sopivan kokoinen kerta-annos. Huonoja esityksiä joukkoon ei mahdu, mutta kohokohdatkin ovat vähissä. Lähelle EP:n loistavaa avauskaksikkoa noustaan vasta levyn lopussa. You&I on silkkaa Musea, mutta erityisesti soolossa The Blanko tavoittaa osan siitä hurmoksesta, mikä livenä yhtyeen soitosta on aistittavissa. Save Men kertosäe tarjoilee levyn mehevimmän melodian ja Solitude päättää albumin mahtipontiseen tunnelmaan. Omituisesti piereskelevä, ponneton basso tosin yrittää tärvellä stadion-tunnelman.

The Blanko on yhtye, jonka nimi kannattaa ehdottomasti panna mieleen. Bändissä on hurja määrä potentiaalia, joka ei kuitenkaan vielä debyytillä täysin aktualisoidu. Flying Colours on kuitenkin kelpo rock-levy.