Cass McCombs: Wit's End

Domino

Wit's End on Cass McCombsin viides albumi ja ensikosketukseni artistin tuotantoon. Tiesin miehestä etukäteen lähinnä sen, että itse edesmennyt musiikkiguru John Peel on kutsunut lauluntekijää nerokkaaksi ja brittilehdistö hehkutti tuttuun tapaansa uuden kasvon lähes kuoliaaksi ylisanoillaan - mielenkiintoinen ja kuuntelijalle haastava alkuasetelma, Peeliä kun sietää kuunnellakin mielipiteiden suhteen, brittilehdistöä... vähän harvemmin.

McCombs on luonut tällä levyllä annoksen tunnelmoivaa kamaripoppia. Aloituskappale County Line runoilee iltaruskoisissa tunnelmissa todella herkästi ja hieman bluesihtavalla tahdilla. McCombsin ääni on miellyttävä, erityisesti korkealle noustessaan kaunis. County Line onkin ehdottomasti levyn parasta antia ellei jopa hienoin kappale. Wit's End on muuten erittäin melankolinen ja syvissä syövereissä uiskenteleva tapaus ja aluksi tuntuukin että ilmavuudessaan aloitusveisu jättää kaiken muun varjoonsa. Lisääntyvillä kuunteluilla paljastuu kuitenkin, että kyseinen kappale on enemmänkin tervetuliaistoivotus ja helppo portti levyn synkeämpiin kappaleisiin.

Lähimmäksi tätä hienoutta pääsee Saturday Song, joka nimestään huolimatta ei ole mitään hilpeää lauantai-illan biletysmeininkiä. Junnaava piano ja hiljaksiin meininkiä maustavat basso ja rummut tekevät kappaleesta hieman uhkaavankin kuuloisen. Lauantai on harvemmin tuntunut näin yksinäiseltä ja kaipaavalta päivältä.

Seitsemän minuuttia pitkässä Memory's Stainissa riittää yhtä lailla pureskeltavaa. Taustalla huminoi hiljainen haitari ja kertosäkeessä kastanjetit välähtävät esiin yllättävästi pieneksi hetkeksi, kunnes biisi muuttuu tunnelmoivaksi jazziksi ja katoaa hämärään... josta taas hivenen pirteämmin hehkuva Hermit's Cave saa nousta levyn yleiseen tunnelmaan nähden jopa ilkamoiden esiin, kunnes tekee täyskäännöksen melankoliaan McCombsin kertoessa olevansa rakkauden vanki.

Viimeinen kappale, yli yhdeksänminuuttinen A Knock Upon the Door on monisäkeinen balladi, jossa bassoklarinetti ja banjo jammailevat niin sulassa sovussa keskenään, että kestää hetken huomata kaikki muu mitä kappaleessa tapahtuu urkuja ja perkussioita myöten. Kappale on tyyliltään hieman kuin koko levy pähkinänkuoressa, päällisin puolin yksinkertaista masistelua, joka toistuvilla kuunteluilla avautuu pikkuhiljaa useiksi, upeiksi musiikin kerroksiksi. Levy ei lopu mitenkään huomattavalla tapaa, tuntuu lähes siltä kuin kaikki jäisi kriittisessä vaiheessa kesken mikä on enemmän hyvän kuin huonon levyn merkki. Ei tätä pidempään kerralla jaksaisi, mutta toisaalta keskeneräisyys saa kaivamaan lätyn pian uudestaan käsittelyyn.

Kahdeksalla biisillä varustettu Wit's End on kompakti paketti rauhallista ja melankolista laulaja-lauluntekijäkamaa ja folkahtavaa tunnelmamusiikkia, joka avautuu hitaasti ja vaatii aikaa sekä hartautta. Tätä pitää todella kuunnella, taustalla surraaminen ei riitä. Ehdottomasti levy jota pitää kuunnella yksin ja juuri oikealla hetkellä - sen hetken löytyessä unenomainen soundimaailma palkitsee.