Ulver: Wars of the Roses

Kscope

Norjalainen Ulver on aina tehnyt mitä se lystää, genreistä ja kuulijoista piittaamatta. Monista poiketen se on tehnyt sen kaiken lisäksi hyvin, muuttunut alituisesti unohtamatta entistä itseään. Niin nytkin.

Wars of the Rosesin kliininen ja koruton kansitaide tuntuu viittaavaan kuuden vuoden takaiseen Blood Insideen, ja ainakin tyylillisesti tarjolla on enemmän kuin yhtyeen edellisellä levyllä, vuoden 2007 elektronis-ambientilla Shadows of the Sunilla. Uutukaisen kärkenä toimiva February MMX antaa kuitenkin kokonaisuudesta ulvermaisesti hyvin huonon kuvan: rullaavan rockkompin, pianomelodioiden, häivytettyjen kitaroiden, joka puolelle tunkevan syntikan ja nopeiden arpeggioiden tuhtitunnelmainen keitos odottamattomine kliimaikseineen on kuin suoraan brittiläisen Mansunin 90-luvun lopun progressiiviselta suurteokselta Six.

Levyn muut kuusi biisiä eivät ole sinne päinkään. Norwegian Gothic on elokuvallisempi, häilyvärajaisempi ja taiteellisempi; pienestä jousien vinguttelusta hyökätään kokeellisen elektron ja kirskuvan saksofonimetakan pariin. Providence taas maalaa pidempää kaarta. Se tarjoilee osissa naisvokalistia, ambient-tunnelmointia, progressiivista rockia sekä popmaisia pätkiä ja luo näin kyljelleen kumahtanutta postrockia. September IV:ssä on lähtökohtaisesti AOR-henkistä pehmeyttä, mutta 80-luku karisee mukavasti olalta, kun soitinarsenaalia aletaan kokonaisuudessaan käyttää perkussiivisesti siirryttäessä biisin eeppisyyttä imitoivaan loppuun.

Albumin kakkospuoli alkaa rouhean bassovoittoisesti väkevän tummalla Englandilla, albumin tavallaan-nimibiisillä – Wars of the Rosesilla viitataan kamppailuihin Englannin kruunusta 1400-luvun lopulla. Island kulkee kevyemmin, akustisesti näppäillen koneromanttisissa kuutiomaisemissa. Levyn päättää Stone Angels, vartin mittainen Daniel O'Sullivanin runomonologin ja suhinan tylsistyttävä yhdistelmä, joka ei kaikeksi onneksi sentään taitu paatokseen.

Ulver on edelleen rohkea kokeiluissaan ja osaa samalla luoda vahvoja tunnelmia: periaatteessa jokainen Wars of the Rosesin biiseistä voisi olla eri levyiltä, mutta jokin ilmitulematon saa ne yhdentymään. Jokaisen biisin sisällä voi myös periaatteessa tapahtua mitä tahansa ja kokonaisuuden luojaksi voikin nostaa, ei kovin yllättäen, yllättämisen, siinä onnistumisen. Mikään ei Ulverin uutukaisella ei ole totaalisen ennenkuulematonta, mutta niin vain Kristoffer "Garm" Rygg kumppaneineen on jälleen luonut albumin, joka on mielenkiintoisen haastava sekä selkeän antava. Myöhemmästä osakiitos lankeaa John Fryerille, jonka avulla luotu äänien kudos on hämmästyttävän elinvoimainen – vaikka se on niin kylmä.

Ulver on aina jakanut mielipiteitä, eikä Wars of the Roses todennäköisesti muuta tätä. Riippumatta siitä, nauttiiko kohta kaksikymppisen yhtyeen musiikista tai ei, kannattaa miettiä kuinka moni samanikäinen, lukuisia tyylinvaihdoksia onnistuneesti toteuttanut yhtye edelleen hämmästyttää uudella musiikillaan. Jos ei muuta, voi Ulverin uusimman ottaa osoituksena siitä, ettei pari vuotta sitten uudelleen aloitettu keikkailu tappanut luomisvoimaa.