Wentus Blues Band: Woodstock

Ruf

Kokkolassa 1980-luvun puolivälissä perustettu Wentus Blues Band jaksaa porskuttaa. Bändin kahdeksas studiolevy Woodstock on saanut nimensä albumin äänityspaikasta. Legendaarisen The Band -rumpalin ja näyttelijän Levon Helmin studioilla purkitettu plätty jatkaa Suomen kansainvälisimmän blues-yhtyeen pitkää taivalta totutulla tavalla. Albumin parhaimmisto ei eroa esimerkiksi Claptonin myöhäistuotannon blueslevyistä kuin siinä, että ”Klapu-Erkin” laulu on hieman ampuvampaa ja kitaran kuritus räjähtävämpää.

Kahdentoista tahdin nimeen vannova kuusikko osaa hommansa, ei epäilystäkään. Ripeämmissä paloissa soitto svengaa nasevalla boogiella ja Juho Kinaretin laulukin on sangen mukiinmenevää. Ja kun vielä koskettimien takana touhuaa Pekka Gröhn, niin eipä tässä osastossa ole valittamista. Mutta entäpä ne biisit? Vai onko bluesissa erikseen mitään biisejä, vuodenaikoja tai mitään muutakaan? Blueshan on mielentila jo alun alkaenkin.

Tällä kertaa kokonaan ”uutta” ja ”omaa” (siinä mielessä kuin 60-70-lukulainen blues voi sellaista olla) materiaalia sisältävän levyn tekstejä on ollut mukana rustaamassa Cream-sanoituksia aikoinaan raapustellut Pete Brown. En tiedä miksi. Kiinnostavimmat teksti-ideat (joita ei ole varsinaisesti kauhalla ammennettu) ovat nimittäin peräisin bändin jäsenten kynistä. Perusblues saa siis parivaljakokseen lähinnä perusbluestekstejä.

Mutta onneksi soitto toimii. Albumin avausraita, levyn hauskin kappale Facebook Blues ja jämäkän rennosti rokkaava She’s So Fine toimivat nohevasti, mutta välillä bändi taantuu ainakin tälle kuulijalle melko merkityksettömään laahaukseen. Itse kuuntelisin tätä mieluiten kuuteen esitykseen karsittuna erinomaisena EP:nä, mutta kelvollisen albuminkin tästä voisi saksia. Alkuperäisessä muodossaan levyllä on kuitenkin mielestäni aivan liikaa samankaltaista täytettä. Woodstock-vierailun innostuneisuus ei vain kanavoidu tälle kuulijalle.