Junnu Ikonen: Puukko

Omakustanne

Savonlinna on jo huomioitu yhtenä tärkeänä kotimaisena rock-kaupunkina, vaikkei sieltä mitään koko kansan listanimiä olekaan ilmestynyt. Hiljattain julkaistu Unien Savonlinna -DVD esittää eteläsavolaisten nykymusiikin mystisenä ja rosoisena. Joose Keskitalon ja Paavoharjun levyihin tutustuneet eivät varmasti lähde tätä mielikuvaa kieltämäänkään. Esikoislevynsä julkaissut Junnu Ikonen osoittaa, että oopperakaupungin kasvattamana voi myös soittaa helppotajuista ja miltei radiokelpoista materiaalia.

Puukko-debyytin folk ei tavoittele edellä mainittujen lailla Leonard Cohenin synkkiä sävyjä, vaan sen yleistunnelma on lähempänä hyvätuulista J.Karjalaista. Myös Ikosella olisi potentiaalia päästä sekä radion puhkisoittolistoille että uskottavuutta vaativien diggareiden stereoihin – Mamban Tero Vaaran mieleen tuovasta lauluäänestään huolimatta. Vielä uhkana on kuitenkin luisua näiden väliseen kuiluun: onko hän sittenkin liian hankala suomipop-kanaville ja samalla liian viihteellinen vaihtoehtoväelle? Parhaat palat, kuten Hän On Minun ja Hienointa Taidetta osuvat maaliin, mutta huoleton tunnelma uhkaa esimerkiksi Kiiltomadot-rallattelussa pompata jo välinpitämättömyyden ja naiiviuden puolelle. Soundiratkaisut pelastavat ne muutamat heikommatkin sävellykset. Viulujen, huuliharpun, torvien, huilujen ja sellojen koristama äänimaailma on monipuolinen, mutta onneksi tarpeeksi vähäeleinen, jotta biisien sisältö saa pääosan.

Kun äänimaailma on vailla rosoja, on sanoitusten tietysti oltava joko härskejä, shokeeraavia tai machoja. Tähänkään Ikonen ei suostu. Toki hän jo aloituskappaleessa äijäilee, mutta selvästi ulkopuolisen silmin, sillä nykymittapuun mukaiset äijät eivät kai luettele Kung Fu -liikkeitä naista puolustaessaan. Tamperelaistunut artisti on aina pienemmän puolella ja hän uskaltaa sanoa rakastavansa. Se tuntuu kovin helpolta, mutta silti olisi mahdoton kuvitella Chris Martinin kertovan mistään yhtä kauniisti kuin Ikonen kuvaillessaan naisensa kuvaa takanreunuksella.

Tamperelaistuneen artistin tarinat kertovat niistä yksinkertaisista elämän iloista, joista tuhannet singer-songwriterit ovat jo ehtineet kirjoittaa. Lyriikoissa on kuitenkin tarpeeksi omakohtaisuutta, ja niiden tapahtumat on helppo kuvitella todeksi. Kai tämä on sitten sitä Herra Ylpön määrittelemää reality-rockia, mutta maalaispojan näkökulmasta. Toisin kuin asfalttikortteleiden kasvateille, Junnu Ikoselle puukko on työ- eikä taisteluväline.

Kolme ja puoli pistettä pyöristettäisiin luonnollisesti ylöspäin, mutta potentiaalin käyttämättä jättämisestä on rangaistava toiseen suuntaan. Junnu Ikonen päästää itsensä pariin otteeseen vielä liian helpolla, ja kasvuvaraa on jätettävä. Jo nykykunnolla Puukko saisi täydet viisi pistettä, jos albumit arvioitaisiin pelkästään kesäistä maantieajelua varten. Sitäkään kriteeriä ei pidä aliarvioida.