Sean Rowe: Magic

Anti

Yhdysvaltalaisen laulaja-lauluntekijä Sean Rowen debyyttialbumin nimi ei suotta ole Magic. Jotain taikaa ilmassa nimittäin on kun mies ensimmäisen kerran aukaisee suunsa ja päästää muhevan sielukkaasti murisevan baritoninsa ilmoille. Kiireetöntä ja ajatonta näppäily-folkpoppia laulava Rowe pysäyttää äänensä ohella kiitettävällä määrällä tunnetta mitä mies lauluihinsa pakkaa. Kuin Leonard Cohen, Van Morrison, Gil Scott-Heron tai jopa Al Green. Moiset vertaukset saattavat toki olla ennenaikaisia uudelle tulokkaalle, mutta ainesosat olisi jopa näiden tasoille nousemiseen.

Rowe keskittyy lauluissaan fiksusti äänensä lumovoimaan - riisutun rauhallinen instrumentaatio antaa sille ennestään tilaa täyttää äänimaisemaa. Harvat kasvatuksetkin hoidetaan kohtuullisen hienovaraisesti, akustisuuden ja kuulaasta melankoliasta huolimatta pehmeän lämmön tunteen määrätessä suurimman osan ajasta tekemisen tahdin. Kiihdyttelyissä perimmäinen totuus tuntuu eniten hakevan itseään. Toki Rowen materiaali monessa kohtaa tuntuu myös junnaavan hiukan paikoillaan, mutta kun hitaus on tahallista ja onnistuneen sielukasta, korostuu kappaleiden ajattomuus ja tulkinnan kantavuus entisestään. Rowen äänen avara tunnekylläisyys pitää huolen siitä että punainen lanka ei katoa vaan kuulas näppäilytrippi syvenee.

Varsinaisia hutilyöntejä ei Magicille ole jätetty ja muiden yläpuolelle nousevia yksittäisiä raitoja on vaikea selkeästi erotella. Hiukan kipakampi ja jopa tummalla pohjavirralla kevyesti rokkaava Jonathan eroaa uhkaavuudellaan ja isommalla soundillaan joukosta, muttei jää ainoaksi kiihdyttelyksi. Rowe kuulostaa isoimmillaan jopa Chris Realta, mikä ei ole tässä kohtaa moite koska pahin AOR-kylläisyys puuttuu. Kuuntele vaikkapa Wrong Side Of The Bed. Toista laitaa edustava, hyvin "mutainen" Old Black Dodge vakuuttaa vahvasti delta-tummuudellaan, mutta ihan sellaisia anthemeitä Rowe ei vielä tarjoile, joilla mies nostettaisiin suoraan kansakunnan kaapin päälle. Silti - erittäin mielenkiintoinen uusi tuttavuus.