Plain Fade: Plain Fade with WiOL - Anthropogonia

Verdura

Tamperelainen, useimmiten progen ja post-rockin välimaastosta löytyvä Plain Fade on pitänyt viime vuodet matalampaa profiilia. Vuonna 2005 julkaistu debyyttialbumi Lies, Sanctions and Cruise Missiles, sekä sitä puolitoista vuotta myöhemmin seurannut Aure tekivät tietä uusille ajatuksille, mutta jatkoa saatiin odotella monta vuotta. Pitkäksi venähtänyt levytystauko on nyt ohi, sillä tamperelaiset post-rockarit ja viisikymmenpäinen Wiipurilaisen Osakunnan Laulajat ovat yhdistäneet voimansa projektissa, jonka kuvaamiseen tarvitaan melkoinen määrä laatusanoja.

Koska tuore teos osuu jonnekin klassisen ja modernin, tutun ja tuntemattoman, sekä perinteisen ja vallankumouksellisen väliin, lienee sitä parasta kutsua sitä vain teokseksi. Yhtyeen progehtava rock-tutkiskelu ja suuri kuoro ovat suurimman osan ajasta vuoroin äänessä, mutta kiivaimmissa kohdissa voimat yhdistetään ja tuolloin äänten massa tuntuu saavuttavan aina taivaan kannen, ja hetkittäin jopa rikkovan sen.

Teemana on, ei enempää eikä vähempää kuin, uuden ihmisyyden synty. Juho Koivuaho ja Jussi Lehtinen ovat vastanneet musiikista ja kuoro-osuuksista. Muinaiskreikankielisen libreton on maailmaan saattanut puolestaan Ilmari Kavén ja kuoroa johtaa Jutta Seppinen. Taiteellinen kunnianhimo on melkoinen ja jatkuvana vaarana on liian yrittämisen sudenkuoppaan kaatuminen. Mitään suoraa sortumista teokselle ei silti missään vaiheessa tapahdu, vaikka partaalla pariin otteeseen keikutaankin.

Unenomaiset kohtaukset ja raivoisiksi yltyvät äänimyrskyt kohtaavat toisensa, kun teoksessa ”seikkaillaan ateenalaisista temppeleistä ikurin usvaisille rämeille sekä wieniläisistä hoveista tulevaisuuden metropolien savuaville raunioille.” Puolittain uhkarohkea yritys tuottaa myös yllättävän runsaasti hedelmää, vaikka ryppyotsainen taiteellisuus tahtoo välillä nousta elämää suuremmaksi paisutteluksi.

Giganttinen teos ei taivu harmittomaksi taustamusiikiksi, mutta sen seurassa voi viettää mielenkiintoisia hetkiä, kunhan musiikille antaa rikkoutumattoman huomionsa. Post-rock ja suuri kuoro pelaavat näemmä sittenkin yhteen, ainakin silloin kun teos esitetään muinaiskreikaksi.