Kotoisat sävyt: Hyvästit yksinäisyydelle

Kioski

Siinä missä toinen tamperelainen hengenheimolainen Lemmenpyssyt tuntuu entisestään suoraviivaistaneen rock-haaraansa (toki pienillä poikkeuksilla), on pohjoisesta manselaistunut Kotoisat sävyt vähintään yhtä seitkytlukuisen muheva ja savuisen groove kuin aiemmilla julkaisuillaan. The Who?:n tymäkkyys kohtaa Stonesien pehmeän hiipivyyden, ja hipahtavassa savuisuudessa on samanlaista imua kuin Moses Hazyn rikkaassa paahdossa. Tukka kiertyy tötteröille ja sukat solmuun! Sävyjen "huojuva ja vapaasti hengittävä" kymmenbiisinen pitää sisällään toisaalta melko suoraviivaisia koukkuja, mutta ne eivät kuitenkaan näy ilmiselvinä pinnassa vaan usva veden päällä hämää viekkaammatkin vedenelävät. Laulun suoruus antaa jotain mihin tarttua, soiton huuruillessa hyvällä tripillä.

TSOOL ja Dungen ovat monessa kohtaa vielä aika kovia nimiä vertailukohteina (siinä missä Stones ja The Who?), mutta jonkinlaista kuvaa ne antavat soundin kerroksisuudesta - monessa kohtaa Sävyjen progemaailmoihin asti kurkottava soundi nouseekin keskiöön, mutta on biiseissä myös hitikkyyttä. Avausraita Pelkurit jää vielä joskin mukavan kipakaksi niin silti hiukan sinne tänne hämmenteleväksi. Harmonisempi ja rauhallisemmin hymyävä Laulu vanhalle ystävälle iskee vahvasti, ilmavuuden ja kauneuden vastapainona biisi keulii mukavan rouheasti. Kauemmas vaihtaa sävyn mollimpaan pohdiskeluun ja vaikka vauhti on hidas ja tunnelma lähes laahaava, on Sävyillä soundissaan sen verran paljon täytettä, kaaria ja harmoniaa että eihän tästä voi olla lämpeämättä! Hienoa eeposta!

Vahviten mieleenjäävä kappale tässä vaiheessa on levyn nimiraita, kapakkipianolla kilkuttava Hyvästit yksinäisyydelle, joka yhdistää huurun energisyyteen mukavan intensiivisellä otteella. Biisin kertsinostatus on hemmetin koukuttava! Tarinaltaan ja sanakäänteiltään parhautta on vauhdikas Sottapytty, mutta sen kliimaksista jää jotain uupumaan. Siltikin, vaikka soolot hoidetaan hienosti, lauluun saadaan hyvin revittelyä ja muhevuus on timanttia - ehkä biisin alusta asti samalla iskulla tikittävä rytmitys hiukan puuduttaa ilmettä? Usvainen Luonnonkaunis hippeilee hienosti ajattoman haaveellisena maalailuna, Matkalla kortistoon palaa arkisempaan kuvastoon tehari-rockaavalla svengillä ja Riitapukarit blues lojuu nimensä mukaisesti aamuraukean bluesin venyttelevissä vällyissä, stadilaisissa maisemissa. Sonnikuoroloilotus kruunaa kakun.

Ongelmia, ongelmia rykäisee kapakkipianon taas avoauton takapenkille, tallan lähetessä pohjaa pölyisellä suoralla. Päälle se ei silti käy, vaan pulmat ovat oman pään sisällä. Päätösraita Muisto pysähtyneestä asemasta marssiaskeltaa kiireettä mollihaikeassa aamuyön usvassa harmonisesti kuin Egotrippi rikkaimmillaan, mutta tummemmilla sävyillä ja progemmalla revittelyllä. Kaiken kaikkiaan Sävyjen kyky uuttaa samalle levylle toimivasti niin upeita harmonialeijailevia eepoksia kuin reippaampia rykäyksiä ilman punaisen langan katoamista tai iskevyyden hukkaamista on papukaijamerkin arvoinen suoritus. Jos Supon debyytti on vuoden hienoimpia rock-levyjä jyrän puolella, on Hyvästit yksinäisyydelle se progempi johtotähti.