Children of Bodom: Relentless Reckless Forever

Spinefarm

Children of Bodomin aiempi tuotanto on minulle lähes kokonaan vierasta, mikä antaa arviolle mielenkiintoiset lähtökohdat. Mitä uusi kuuntelija Bodomin musassa kuulee, jos bändiin tutustumisen aloittaa tästä levystä? Onko uutukaisella vetovoimaa hankkia yhtyeelle uusia kuulijoita? Eikös isonkin yhtyeen nimittäin pitäisi pystyä vakuuttamaan joka levyllään?

Mainettaan soittotaitokeskittymänä Bodom uusimmallaan ainakin ylläpitää. Kiemuraista riffitulta kuunnellessa tuntuu, että kasikomppaus on yhtyeen kitaristikaksikolle vain etäisesti tuttu sana. Teknisyys on niin itsestään selvä osa yhtyeen tekemistä, etteivät yksittäiset soolospotit oikeastaan edes nouse kummemmin esiin. Taituruus erityisesti kitaristiosastolla on kieltämättä varsin nautittavaa kuunneltavaa ja samalla se myös osaltaan muokkaa Bodomin tyylistä hyvin tunnistettavan, ellei jopa uniikin.

Pohjimmiltaan Bodomin musiikki tuntuu olevan vanhan ajan rock'n'roll henkistä hauskanpitoa metallivaatteissa. Soitetaan nopeasti, heitetään väliin kivoja sooloja, eikä piitata vähääkään sellaisista sivuseikoista, kuin lyriikoiden sisältö tai harkittu albumikokonaisuus. Tekstit kun yksinkertaisesti ovat sisällötöntä ja jopa koomisen suorasanaista uhoamista kirosanojen värittämänä ja monipuoliseksikaan levyä ei voi millään kuvata: levyllä on vain nopeita ja vielä nopeampia biisejä, eikä kappaleiden pituuksissakaan esiinny juuri vaihtelua. Jokunen maltillisempi ja pidempi biisi värittäisi levyä mukavasti, mutta vaikuttaa siltä, että sellaiset biisit eivät mahdu Bodomin ympärilleen luomien raja-aitojen sisälle.

Relentless Reckless Foreverin kappaleet ovat tapahtumarikkaita, mutta eivät kovin mieleenpainuvia tapauksia. Alexi Laihon alas miksattu, yksipuolinen huutovokalisointi puurouttaa kokonaisuutta, kun biisien jokainen osa kuulostaa laulujen puolesta samalta. Yhtäkään hittiä ei nouse esiin - Pussyfoot Miss Suicide ja Cry of the Nihilist ovat yrityksistä parhaimpia. Levyn soundimaailmakaan ei ole erityisemmin edukseen: kokonaissoundi on toki terävä ja selkeä, mutta on suorastaan hymyilyttävää, miten vaarattomaksi se on lopulta puunattu, kun ajattelee, miten päällekäyviä kappaleet pyrkivät vaikkapa lyriikoiden puolesta olemaan.

Uutta musiikkia etsiville Bodom erottuu muista äärimmäisen taitavana ja melkeinpä vain ja ainoastaan itseltään kuulostavana ryhmänä. Tosissaan sielukkaita ja mukaansa tempaavia biisejä ei tältä levyltä löydy kuitenkaan yhtään, vaikka energinen rymyäminen aikansa jaksaakin viihdyttää. Minulla ei ole tarkkaa kuvaa siitä, miltä Bodom on aiemmilla levyillään kuulostanut, mutta epäilen, että Relentless Reckless Forever ei edusta aivan yhtyeen tuotannon eliittiä. Jos yhtye mielii kerätä uusien levyjensä avulla uusia faneja, soittotaito ja energia pitäisi pystyä kanavoimaan vahvoiksi sävellyksiksi ehdottomasti tämän albumin näytteitä paremmin.