Bon Jouni: A Beautiful Never-Ending Nothing

Good Spede

Levyn kansikuva sopii musiikin tunnelmaan oivaltavasti. Valtavalla jääkentällä seisoo pariskunta toisiinsa kietoutuneina, yllään sininen taivas ja lähettyvillä ei muuta kuin ikuisuuksiin jatkuvaa horisonttia. Eteeristä, kaunista ja sitten kuitenkin jo nähtyä, hivenen kliseistäkin.

Erittäin huonosti taiteilijanimensä valinnut Bon Jouni eli Jouni Pesola on työstänyt esikoisalbumillisen laulaja-lauluntekijämusiikkia, jossa kitara helisee ja satunnainen piano supisee omiaan taustalla. Mielenkiintoista kyllä albumi on julkaistu digitaalisena, CD:nä, vinyylinä - ja ei C-kasettina vaan lerppuna!

Joka tapauksessa hieman folkahtavissa kitaranäppäilytunnelmissa mennään. Tällainen folkkaavuus on tyylisuunta joka on viimeisen vuosikymmenen aikana voimistunut suomalaisessa musiikissa - mieleen putkahtaa niin Matti Johannes Koivun kuin Jarkko Martikaisen kaltaisia kokeneita kettuja.

Mikä sitten erottaa Bon Jounin kaikista muista edukseen? Tähän olisi mukavaa vastata jotain tyhjentävällä tavalla positiivista, mutta valitettavasti siihen ei ole nyt tilaisuutta. Bon Jouni on kovatasoisessa suomalaisessa indie-kentässä harmittavan tyhjä arpa.

Kyse ei ole siitä, etteikö taitoa olisi pelissä. Jouni itse on periaatteessa mainio laulaja ja hänen äänestään ärsyyntyminen olisi liioiteltua - millä on myös varjopuolensa. Särmää ja persoonallisuutta valitettavasti uupuu.

Musiikki on perusvarmasti tuotettua, sovitukset ovat minimalistisia ja oppikirjojen mukaisia. Jouni itse soittaa kaikki soittimet levyllä paitsi viulun ja on tuottanut itse kaiken muunkin levyllä kansia lukuun ottamatta. Sille on nostettava hattua. Se tärkein vain puuttuu eli biisit. Jounin sanoitukset eivät pysy mielessä eivätkä kosketa, minkä pitäisi tällaisessa tarinointiin perustuvassa musiikissa olla se ydin. Ne ovat siis yhdentekeviä. Periaatteessa lyömäsoittimet, piano ja muut tulevat juuri oikeissa kohdissa esille, mutta kaikki tuntuu niin kovin kuivakalta. Love is Violence on eräänkin biisin nimi eikä koko biisistä tule lävitse minkään sortin väkivaltaisuuden särmä, raivokkuus.

Terävyyttä on hieman kappaleessa Somebody Like You, jossa Jouni toistelee "fuck fuck fuck" -mantraa painokkaasti, mutta liukuen vaarallisesti myötähäpeän rajoilla. Kappaleen vihellyssäestys on toki veikeä oivallus. Parhaana jää mieleen levyn nimibiisi, jossa piano ja viulu tavoittelevat hetken niin mahtipontisia tunnelmia kuin vain tällaisella late night -musiikilla voi saada aikaiseksi. Viimeisessä kappaleessa Game Over vieraileva, myös viulua soittava Hanna Nikula suorittaa oman osuutensa mallikkaasti.

Fiilistelläänhän tässä siis niin, että pienieleisestä villasukkahissuttelusta diggaileva saa varmasti kiksinsä, mutta se ylimääräinen kipinä, joka nostaisi levyä huonoudesta edes kohti keskinkertaista uupuu. Joku voi sanoa sitä potkuksi, joku toinen karismaksi. Siinä on ero kun Jouni toteaa "hold your breath, it's time to die" ja siinä kun vaikkapa Mirel Wagner laulaa simppelisti kuolemasta. Toisella laulajalla tätä kuolonkuvastoa käytetään hymistelyyn ja helposti unohtuvaa balladipoppiin. Toisella lävitse kuuluu koko elämäntuska ja siitä juontuvat suuret kysymykset. Toinen on falskia ja toinen ei.

Bon Jouni tekee mukavaa ja yksinkertaista, mutta samalla erittäin yhdentekevää musiikkia. A Beautiful Never-Ending Nothing toimii parhaimmillaan viikonloppuiltana yksin kotona murjottaessa, hiljaa taustalla soidessaan, mutta ei oikeasti keskittyneessä kuuntelussa.