Mike Tramp & The Rock n Roll Circuz: Stand Your Ground

earMUSIC / Edel

Erityisesti 80-luvulla White Lion -yhtyeensä kanssa varsin kohtuullisesti menestynyt Mike Tramp on soololevytysurallaan kirinyt jo kuudenteen studioalbumiinsa, vaikka käsittelyssä oleva Stand Your Ground on järjestyksessään varsinaisesti toinen Mike Tramp & The Rock’n’Roll Circuz -otsikolla musisoivan kokoonpanon tekemä levytys. Miehen soolouran jatkumoina näitä rokkisirkuksen äänitteitä lienee kuitenkin käsiteltävä.

Siinä missä White Lion on ollut, tanskalaissyntyisestä Trampistä huolimatta, ennen kaikkea yhdysvaltalaisyhtye, on The Rock’n’Roll Circuz kokoonpanoaan ja ensijulkaisijamaataan myöten selkeästi tanskalaisvetoinen. Ja siinä samassa, missä White Lion trikoissaan ja hiuslakkaa säästelemättä tupeeratuissa kuontaloissaan on tuottanut maailmalle ulkokuvansa mukaista, glam-vaikutteista hard rockiaan, on miehen soolotuotantoa leimannut ikääntyvän rocktähden, sanotaan nyt vaikkapa sitten kypsynyt näkökulma.

Tämä kypsyminen taasen on saanut aikaan bipolaarisen ilmiön. Tässä katsontakannassa ehdottomasti positiiviseen päähän kuuluu se, että Tramp uskaltautuu ulos post-glam-kehikostaan ja matkaa kohti juurevampaa, aikuismaisempaa ja ehkä monipuolisempaankin rock-ilmaisua. Myös sovituksellisella ja tuotannollisella puolella homma viedään maaliin vankalla ammattitaidolla ja etenkin kitarasoundit on miksattu maukkaasti ja soitannollisellakin puolella tyylitaju on mukavasti hallinnassa.

Janan toisessa päässä ollaankin sitten siinä valitettavassa tilanteessa, että biisit eivät oikeasti jaksa puhutella. Toisinaan mieleen tulee kuin kulmahiottu versio D-A-D:stä – tuosta toisesta tanskakalaisesta southern rockiin kallellaan olevasta orkesterista. Useimmiten kuitenkin mielikuvat ajautuvat kohti Kanadan tosikkorockin ykkösnimeä, Bryan Adamsia, eikä edes tässä oikein päästä Adamsin onnistuneimpien hitityskoukkujen imuun. Parhaimmillaan Tramp on kuitenkin Distancen kaltaisissa, kevyesti Soul Asylum- ja R.E.M -henkisissä tunnelmoinneissaan sekä toisaalta maalailevissa, varovaisesti progeltakin lainailevissa kappaleissaan, jota viimeisenä kuultava, The Soldier Never Started a War hieman kliseisessä valistavuudessaankin edustaa.

Levyllä on yksitoista kappaletta, joten ainakin parin viisun verran olisi tiivistämisen varaa löytynyt, levy kun paranee loppua lähestyttäessä. Myös jonkinlainen uusi lähestymiskulma rumputyöskentelyyn olisi voinut tuoda kappaleisiin niiden kaipaamaa lisäväriä. Nyt kuulostaa siltä, että rumpali lähinnä hoitaa sovitut hommansa ja tämä osaltaan iskee onnistuneimpiinkin vetoihin tylsyyden leiman. Tämä on sääli, sillä halutessaan tällä kokoonpanolla voisi olla enemmänkin annettavaa. Nykyisessä muodossaan levyllä on kuitenkin valitettava vaara pompata ulos soittimen sisuksista heti kohta puolivälin paremmalle puoliskolle päästyään.