• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Don Johnson Big Band: Breaking Daylight

Beatback

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, ensikuuntelun jälkeen olin miltei pettynyt kauan kaivattuun Don Johnsonin kakkoslevyyn. Miksikö? Lukuunottamatta loistavaa avausraita One MC, One Delaytä sekä muutamaa muuta menoraitaa (kuten Harlem Davidson ja Jah Jah Blow Job) levy tuntui siirtyneen liikaakin tuotettuun unelmointiin synkillä junnauksilla. Ei sillä, etteikö jo kotimaisen hiphopin klassikko Support De Microphones olisi rypenyt samoissa synkissä maailmoissa, mutta tuoreella tuotoksella tuota junnaamista tuntuu riittävän ylen määrin. Parin lisäkuuntelun jälkeen joutui kuitenkin ottamaan sanojaan takaisin, siinä määrin tykkiä kamaa löytyy myös junnailupuolelta, vaikka edelleenkin siellä viihdytään mielestäni liikaa.

Sinänsä fiksusti avausraidaksi sijoitettu One MC, One Delay on suomalaisen hiphopin yksi tarttuvimmista raidoista koskaan. Tommy ”Father Metro” Lindgren on taatusti paras englanninkielellä riimittelevä kotimainen MC, ei edes Karri Kalpeanaama Miettinen pärjää Isä Mitron mukaan nimensä ottaneelle riimitaiteilun syöksylaskijalle. Pekka ”Punk Anderson” Mikkosen klarinettitaiteilusta nousi itselleni heti ensikuulemalta mieleen sen alkuperäisen Tähtien sota –elokuvan baarikohtaus, vastaavaa tiluttelua jännityselokuvamausteilla. Nami! Mutta heti perään tempo lasketaan aamuyön jumituksiin Penguinilla sekä samoilla linjoilla jatkavalla Royaltyllä, vaanivan laiskoja jumituksia viiden minuutin molemmin puolin. Vaikka harvalta artistilta tuo synkähkö hiphopjunnailu (ainakaan Suomessa) sujuu yhtä tyylikkäästi, käy melkein kymmenenminuuttinen rytmijunnailua silti pidemmän päälle melko tylsäksi. Pelastusta tylsyyteen vajoamiseen tarjoilee sata lasissa eteenpäin syöksyvä Harlem Davidson, jossa Bandin purskahteleviin puhallinmausteisiin ja Tommyn uskomattoman vauhdikkaaseen riimittelyyn liitetään nuSoul.-organisaatio Quintessencestä tuttu Emma Salokoski, jonka lauluantia saadaan nauttia levyllä kaikkiaan neljällä raidalla. Seuraava sinkkulohkaisu kenties?

Behind 16 Bars on oikeastaan Tommyn pikainen kelailu suhteestaan mikrofoniin, Salt Water nousee levyn parhaimmistoon juoksevana ”slovarina”, jossa muistellaan ja maistellaan suolaveden makuisia hetkiä varhaisina aamun tunteina. Nightman antaa taas tilaa Salokosken kauniille äänelle, tarina kaikille kadun epäonnisemmille tovereille. Miltei kuiskaamalla etenevä Northbound huokuu uhkaa ja räjähdysherkkyyttä, saksofoni toimii! Tokyo Ranger jumittelee vinona isnstrumentaalina hyvin paljon edelliseltä levyltä tutuilla mausteilla, ensimmäinen kappale, jossa deejii Teppo Mäkysen kääntöpöytätaiteilun kuulee kunnolla. with a mic in my hand I’m number one in a chain of command tiputtelee isä Metro happojazzahtavan Nutwood Cutin alkuun, tasaista matkanopeutta painavalla Two Reasonsilla Emma ja Tommy käyvät yhdessä mikkien ääreen, seremoniamestareiden yhteistyötä parhaimmillaan. Rytmikäs Jah Jah Blow Job on levyn tanssittavin rykäys JahJah-kertoineen ja Emman aa-a-aa-aah-huokailuineen. Tykkiä menoa. Siihen vielä yli seitsemään minuuttiin venytetty Breaking Daylight -unelmointi, niin nelikon läpilyöntilevy on käyty läpi. Junnaavasta uhkailusta leijaileviin unelmointeihin ja kaasu pohjassa painaviin biletyksiin, tyylitajuista ja toimivaa. Vaikka levy on selkeästi yhtenäisempi ja viimeistellympi kuin edeltäjänsä, on tuota aamuyön jumitteluosastoa ehkä pari biisiä liikaa. Silti, ei mikään heikompi listaykkönen niiden ainaisten maijavilkkumaiden ja zencafejen joukossa. Ja livenä DJBB on taattua timanttia, kuten Nelli jälleen totesi Turun Säätämön keikalla. Charismatic Johnson in the house!

Kommenttien keskiarvo:

Qsine kommentoi 25.05.2003:

Pisteet:

Minä taas tunnen itseni lähinnä kusetetuksi. Millainen kieroutunut taho irrottaa singleksi orgastisen upean One MC, One Delayn, ja sitten kun tällaiset groovean ska-meiningin ylimmät ystävät saavat valmiin pitkäsoittotuotteen käsiinsä ja korvasimpukoihinsa, niin tuleekin suurimmaksi osaksi vain lökäpöksy-chillailua, josta on vaikea olla käyttämättä sitä adjektiivia, jota pyrin välttämään viimeiseen saakka: tylsää. Parhaimmillaan slow-meininki on eteeristä davidlynch-twinpeaks-akselia, mutta miksei sitten saman tien ostaisi Angelo Badalamentin tuotantoa?

Pidin toki myös - ja Jah Jah Blow Job-raidoista. Tempoa, pojat: tempoa!!! Ensinmainitussa tavallaan harmitti, ettei supernopeaa tykitys-rappia riittänyt loppuun saakka, piisi ikään kuin kuoli kesken. Mutta samalla tulee ilmi levyn mielestäni paras puoli, joka on se, että piisit eivät välitä yhtään puhkikuluneesta instituutiosta nimeltään "Muoto". Myös tyylien välillä hypitään kiitettävästi, eikä paikoittaisesta jazzailusta tule itsetarkoituksellista pätemistä, onneksi.

Mutta älkää luulkokaan, että tämä olisi jotenkin "uutta": joissakin taustoissa löytyy juttuja, joita iskelmäosastolla on käytetty iät ajat. Ette te hiphop-ihmiset loppujen lopuksi yhtään ole reijotaipaleiden ja tarjalunnaiden diggailijoiden yläpuolella, uskokaa pois. Ja kyllä vain, myös Eminem on syyllistynyt samaan uusyksinkertaisuuteen. Kaikki on suurta huijausta ja kierrätystä.

Harmittaa antaa tällaiselle hämäykselle näin hyviä pisteitä, mutta minkäs teet, kun materiaali on muuten niin vahvaa ja innovatiivista. Hiphop näyttää olevan sukua funkille myös siinä suhteessa, että kunnon slowaria ko. tyylilajille tuntuu olevan mahdoton tehdä.

ULi kommentoi 12.06.2004:

Pisteet:

Don Johnson Big Bandin omakustanteeksi melkoisen määrän myynyt debyytti Support de Microphones oli innovatiivisin pitkäsoitto näillä leveyksillä sitten ties minkä. Ainoaksi valittamisen aiheeksi saatoin nähdä kokonaisuuden löyhyyden ja ylimittaisuuden. Breaking Daylight kestää reilun tunnin, mutta kiekolta ei löydy hakemallakaan pienintäkään notkahdusta ja kappaleet ovat tasapainoisen mahtavia.

Karkeasti yksinkertaistettuna levyn perussoundi koostuu rumpujen ja perkussioiden tukevasta groovesta, näihin lomittuvasta Pekka Mikkosen huilu- ja (etenkin) saksofoniosista, jotka biisistä riippuen maalaavat eteeristä tunnelmaa tai rakentelevat aivan hillittömiä nostatuksia ja väliosia. Johannes Laihon piano/syntetisaattorifiilistelyt sekä Emma Salokosken (mm. Quintessencen solisti) taustalaulut tuovat mukaan melodiaa, tähän päälle vielä hieman hyvällä maulla tehtyä ja kohtuudella käytettyä efektointia, niin taustat ovatkin suunnilleen siinä.

Tämän päälle tulee Tommy Lindgrenin räpäytys, joka hakee vertaistaan niin tyylitajun, fraseerauksen, riimittelyn kuin nopeudenkin - oliko vielä jotain muuta? - saralla. MC:n ääni on puhdas, selkeä ja kaunis myös laulupainotteisempienkin osuuksien kohdalla. Flow on kertakaikkisen mainio, puhelaulu vilisee idiomeita ja kokonaisuudet pysyvät johdonmukaisina. Pakollinen kasarirockvertaus sallittakoon: jos Lindgren on Freddie Mercury, ovat lähimmät vertailukohdat Redrama ja Paleface Johnny Rotten ja Joe Strummer.

Tekstit painottuvat enimmäkseen tunnelman korostamiseen, lajityyppiin aika lailla implisiittisesti kuuluva itsekorostuskin pysyy kohtuuden rajoissa, etenkin levyn yleisen laatutason huomioiden - mehusteluun olisi enemmänkin varaa näillä näytöillä. Ratkaisu on hyvä, sillä Breaking Daylight on kuitenkin selkeästi tehty nautittavaksi - paikoittainen melankolia ei valjuunnu angstin puolelle, tätä levyä uskaltaa kuunnella myös krapulassa.

Ainoastaan Jah Jah Blow Job -single rikkoo yleisemmän läpänheiton linjan asiapitoisuudellaan, ikään kuin todisteena vakavamman puolen olemassaolosta - Lindgren on kuitenkin ollut leipätyössä mm. Amnestyn Suomen osaston tiedottajana. Lopetusriimi "on a crusade for Hussein and who's sane and who's not / I swear, these cruise missiles were all aimed at the top" antaa monelle seikalle oikeutuksen jo itsessään, mutta kun koko biisi on aika lailla kieli poskessa tehty, korostaa se lopulta myös tekstipuolen kokonaisuutta perin soveliaalla tavalla.

Levy lakkasi juuri soimasta, tunti on kulunut, on siis selkeästi yhteenvedon aika. Jos et osaa lukea tai et muuten vaan ymmärrä kokonaisia lauseita, sanottakoon tämä nyt suoraan: Breaking Daylight on ehdottomasti yksi parhaista koskaan kuulemistani musiikkiteoksista, joka jyrää alleen jokaisella saralla. Äänimatto purkautuu helposti, oikean kokoisina paloina ja riittoisasti. Jos hiphop on genrenä täysin vieras, kehottaisin etenemään tästä taaksepäin. Minulle sama pätee jazziin.

On hyvää, kaunista ja oikein, että tällainen musiikki myy 2000-luvun Suomessa.

Nimetön kommentoi 15.03.2005:

Pisteet:

siis tosi hyvä ja paras kappale on ehdottomasti Salt Water mutta välillä levy alkaa tuntua vähän tylsältä esim. huonoin ja tylsin kappale on Tokyo Ranger. Kannattaa kuitenkin ostaa tosi kivoja kappaleita