Beatback

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, ensikuuntelun jälkeen olin miltei pettynyt kauan kaivattuun Don Johnsonin kakkoslevyyn. Miksikö? Lukuunottamatta loistavaa avausraita One MC, One Delaytä sekä muutamaa muuta menoraitaa (kuten Harlem Davidson ja Jah Jah Blow Job) levy tuntui siirtyneen liikaakin tuotettuun unelmointiin synkillä junnauksilla. Ei sillä, etteikö jo kotimaisen hiphopin klassikko Support De Microphones olisi rypenyt samoissa synkissä maailmoissa, mutta tuoreella tuotoksella tuota junnaamista tuntuu riittävän ylen määrin. Parin lisäkuuntelun jälkeen joutui kuitenkin ottamaan sanojaan takaisin, siinä määrin tykkiä kamaa löytyy myös junnailupuolelta, vaikka edelleenkin siellä viihdytään mielestäni liikaa.

Sinänsä fiksusti avausraidaksi sijoitettu One MC, One Delay on suomalaisen hiphopin yksi tarttuvimmista raidoista koskaan. Tommy ”Father Metro” Lindgren on taatusti paras englanninkielellä riimittelevä kotimainen MC, ei edes Karri Kalpeanaama Miettinen pärjää Isä Mitron mukaan nimensä ottaneelle riimitaiteilun syöksylaskijalle. Pekka ”Punk Anderson” Mikkosen klarinettitaiteilusta nousi itselleni heti ensikuulemalta mieleen sen alkuperäisen Tähtien sota –elokuvan baarikohtaus, vastaavaa tiluttelua jännityselokuvamausteilla. Nami! Mutta heti perään tempo lasketaan aamuyön jumituksiin Penguinilla sekä samoilla linjoilla jatkavalla Royaltyllä, vaanivan laiskoja jumituksia viiden minuutin molemmin puolin. Vaikka harvalta artistilta tuo synkähkö hiphopjunnailu (ainakaan Suomessa) sujuu yhtä tyylikkäästi, käy melkein kymmenenminuuttinen rytmijunnailua silti pidemmän päälle melko tylsäksi. Pelastusta tylsyyteen vajoamiseen tarjoilee sata lasissa eteenpäin syöksyvä Harlem Davidson, jossa Bandin purskahteleviin puhallinmausteisiin ja Tommyn uskomattoman vauhdikkaaseen riimittelyyn liitetään nuSoul.-organisaatio Quintessencestä tuttu Emma Salokoski, jonka lauluantia saadaan nauttia levyllä kaikkiaan neljällä raidalla. Seuraava sinkkulohkaisu kenties?

Behind 16 Bars on oikeastaan Tommyn pikainen kelailu suhteestaan mikrofoniin, Salt Water nousee levyn parhaimmistoon juoksevana ”slovarina”, jossa muistellaan ja maistellaan suolaveden makuisia hetkiä varhaisina aamun tunteina. Nightman antaa taas tilaa Salokosken kauniille äänelle, tarina kaikille kadun epäonnisemmille tovereille. Miltei kuiskaamalla etenevä Northbound huokuu uhkaa ja räjähdysherkkyyttä, saksofoni toimii! Tokyo Ranger jumittelee vinona isnstrumentaalina hyvin paljon edelliseltä levyltä tutuilla mausteilla, ensimmäinen kappale, jossa deejii Teppo Mäkysen kääntöpöytätaiteilun kuulee kunnolla. with a mic in my hand I’m number one in a chain of command tiputtelee isä Metro happojazzahtavan Nutwood Cutin alkuun, tasaista matkanopeutta painavalla Two Reasonsilla Emma ja Tommy käyvät yhdessä mikkien ääreen, seremoniamestareiden yhteistyötä parhaimmillaan. Rytmikäs Jah Jah Blow Job on levyn tanssittavin rykäys JahJah-kertoineen ja Emman aa-a-aa-aah-huokailuineen. Tykkiä menoa. Siihen vielä yli seitsemään minuuttiin venytetty Breaking Daylight -unelmointi, niin nelikon läpilyöntilevy on käyty läpi. Junnaavasta uhkailusta leijaileviin unelmointeihin ja kaasu pohjassa painaviin biletyksiin, tyylitajuista ja toimivaa. Vaikka levy on selkeästi yhtenäisempi ja viimeistellympi kuin edeltäjänsä, on tuota aamuyön jumitteluosastoa ehkä pari biisiä liikaa. Silti, ei mikään heikompi listaykkönen niiden ainaisten maijavilkkumaiden ja zencafejen joukossa. Ja livenä DJBB on taattua timanttia, kuten Nelli jälleen totesi Turun Säätämön keikalla. Charismatic Johnson in the house!