Rebecca Clamp: Key to the City

Folkwit

Kaikki Helsinki-aiheinen on aina kiehtonut minua niin elokuvissa, kirjallisuudessa kuin musiikissakin. Kuullessani ensimmäistä kertaa vuosia sitten eräällä pienellä klubilla Kallio-nimisen kappaleen, jossa tarinan tytön yläkerran naapuri soittaa kauniisti kitaraa ja toinen naapuri hakkaa kantaaottavasti seinää, olin täysin ihastunut. Aivan kuin joku olisi lukenut ajatukseni. Juuri tältä minun Helsinkini kuulostaa!

Tämän vuoden helmikuussa julkaistu Key to the City on laulaja-lauluntekijä Rebecca Clampin toinen pitkäsoitto. Ensimmäinen levy, koskettavan vahva ja kaunis Nocturnal Leap, ilmestyi lähes kuusi vuotta aikaisemmin ja nousi heti levyhyllyni suosikkien joukkoon. Tuolloin Clampin rönsyilevän kaunista ja eläväistä lauluääntä säesti ainoastaan mielikuvituksekkaita melodioita kuljettava piano.

Uudella albumilla asetelma on suurin piirtein sama. Joidenkin kappaleiden kohdalla on soitinmuodostelmaa tehostettu kitaroilla ja perkussioilla. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Esimerkiksi levyn keskivaiheilta löytyvä Ghostly Tram Song toimii tällaisessa muodossa yllättävänkin hyvin ottaen huomioon, että korva on tämän artistin kohdalla jo tottumuksesta pelkän pianon puolella. Levyn toisena raitana kuultava Parasites sen sijaan menettää osan voimastaan heti, kun heleän pianon ja Clampin sielukkaan lauluäänen taakse ilmestyy kertosäkeistössä vieraannuttava sähkökitarasoundi. Clampin vokaalitulkinta on niin vahvaa jo itsessään, että kaikkien muiden tehokeinojen käyttö jää ainakin tässä tapauksessa kovin turhaksi.

Rebecca Clampin suurimpia vahvuuksia on hänen kykynsä kertoa ihania tarinoita ja luoda käsin kosketeltavissa olevia tunnelmia. Hänen lumoava tapansa esiintyä, aivan kuin hän kertoisi tarinaa juuri sinulle, välittyy myös hänen levyillään. Helsinki-romantikolle sielunruokaa tarjoilee levyltä löytyvän Kallion lisäksi myös Arkadia-niminen kappale, jota on ehdottomasti pakko kuunnella aina kantakaupungissa kävellessä. Kylmiä väreitä puolestaan aiheuttaa upealla intensiteetillä etenevä Something Important.

Levyn ehdoton helmi on kuitenkin vasta viimeisenä raitana kuultava St. Wilgefortis. Se on upea ja koskettava tarina, jota kuunnellessaan ei voi olla hymyilemättä huvittuneena. Esiin nousee vielä yksi Clampin vahvuuksista: hän osaa olla myös hauska.

Levyä on ilo kuunnella jo siitä syystä, että sen eteen on selvästi nähty paljon vaivaa. Tästä hauskana esimerkkinä toimii (rajoitetussa painoksessa) levyn mukana tuleva pieni valkoinen Veera Kuljun suunnittelema käsintehty posliiniavain. Sen avulla kuulija pääsee käsiksi albumin Internetistä ladattavaan versioon, joka sisältää muutaman ekstrakappaleen. Ajatus on kerrassaan hurmaava. On myös ihanaa saada muistoksi jotain kaunista, jota voi kantaa mukanaan. Samalla tuntuu kuin pitelisi niitä lauluja kädessään, Rebecca Clamp toteaa. Enpä olisi hänen musiikkiaan osannut paremmin kuvailla.